Oli san­gen mie­len­kiin­tois­ta miet­tiä, mitä kir­joit­tai­sin it­ses­tä­ni tä­män blo­gi­ni esit­te­ly­teks­tiin. Ky­syin pa­ril­ta ys­tä­väl­tä­ni vink­ke­jä, mut­ta en huo­li­nut hei­dän eh­do­tuk­si­aan, kos­ka ne oli­vat hy­vin eri­tyyp­pi­siä omien aja­tus­te­ni kans­sa. Tä­hän on hy­vin luon­nol­li­nen syy. Kir­joit­ta­ja­puo­le­ni ei ole mi­kään nä­ky­vä osa mi­nua, vaan se on ol­lut tä­hän as­ti hy­vin yk­si­tyi­nen jut­tu­ni. Mää­räl­li­ses­ti en ole kir­joit­ta­nut pal­joa, mut­ta sil­ti mi­nus­sa on ai­na asu­nut kir­joit­ta­ja. Tä­män blo­gin myö­tä mi­nul­la on hyvä syy an­taa enem­män ai­kaa täl­le rak­kaal­le har­ras­tuk­sel­le­ni.

Niin kuin esit­te­ly­teks­tii­ni kir­joi­tin, mi­nua kiin­nos­ta­vat asi­at, jot­ka aut­ta­vat ih­mi­siä voi­maan pa­rem­min. Ajat­te­lin­kin täs­sä en­sim­mäi­ses­sä teks­tis­sä­ni ava­ta yh­tä asi­aa, joka on aut­ta­nut mi­nua jak­sa­maan per­heen kas­va­es­sa.

Vii­me huh­ti­kuus­sa saim­me kah­dek­san­nen lap­sem­me. Tämä kah­dek­sas vau­va­vai­he on ol­lut mi­nul­le hie­man eri­lai­nen ai­kai­sem­piin vau­va­vai­hei­siin ver­rat­tu­na, sil­lä olen nyt myös ai­kui­so­pis­ke­li­ja. Mut­ta yk­si asia tois­tui jo vii­den­nen ker­ran: hoi­ta­jan palk­kaa­mi­nen ko­tiin.

Kol­man­nen lap­sen syn­ty­män jäl­keen kuu­lim­me yk­si­tyi­sen hoi­don tu­es­ta ja sii­hen saa­ta­vas­ta kau­pun­ki­li­säs­tä. Sil­loin teim­me mie­he­ni kans­sa pää­tök­sen, et­tä jos saam­me li­sää lap­sia, palk­kaam­me ai­na­kin vau­va-ajan al­kuun ko­tiim­me osa-ai­kai­sen hoi­ta­jan. Tämä pää­tös on ol­lut san­gen hyvä.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä il­ma­pii­ris­tä, mikä tuol­loin val­lit­si paik­ka­kun­tam­me nuor­ten per­hei­den kes­kuu­des­sa: Kan­nus­tim­me toi­si­am­me hank­ki­maan hoi­to­a­pua pik­ku­vau­va­vai­hee­seen. Em­me aja­tel­leet, et­tä oli­sim­me ol­leet jo­ten­kin huo­no­ja tai et­tem­me pär­jäi­si omil­lam­me. Oli­sim­me var­mas­ti pär­jän­neet­kin, mut­ta ky­sy­mys oli ja on edel­leen, et­tä mik­si tar­vit­si­si pär­jä­tä yk­sin.

Mitä hoi­ta­jan palk­kaa­mi­nen ko­tiin on mah­dol­lis­ta­nut mi­nul­le ja per­heel­le? Vau­van odo­tuk­sen lop­pu­vai­hei­siin se on tuo­nut erään­lais­ta tur­vaa liit­ty­en sii­hen, et­tä jos mi­nul­le sat­tuu jo­ta­kin tai saam­me lap­sen, joka vaa­tii eri­tyis­tä hoi­toa, niin ar­jes­sam­me on jo val­miik­si aut­ta­vat kä­det. Se on mer­kin­nyt sitä, et­tä isyys­lo­man lo­put­tua pie­net iso­si­sa­ruk­set ovat pääs­seet puis­toi­hin ja met­siin. Heil­lä on ol­lut läs­nä ai­kui­nen, joka on voi­nut lu­kea kir­jan lop­puun il­man lu­kui­sia kes­key­tyk­siä. Mi­nul­la on ol­lut enem­män ai­kaa myös isom­mil­le lap­sil­le, kun hoi­ta­jan kans­sa on voi­tu vuo­ro­tel­la ko­ti­töi­den te­ke­mi­ses­sä.

Vii­me ke­vät­tä iha­nam­paa vau­van syn­ty­mä­ai­kaa en oli­si voi­nut ku­vi­tel­la. Au­rin­ko hel­li mei­tä heti alus­ta saak­ka, ja sii­hen pääl­le saa­tiin vie­lä pit­kä kuu­ma kesä. Kun hoi­ta­ja tuli, oli us­ko­ma­ton tun­ne saa­da läh­teä vau­nui­le­maan vä­lil­lä hy­vin­kin rank­ko­jen aa­mu­jen jäl­keen. Mu­kaan vain tar­peek­si vet­tä, au­rin­ko­ras­vaa ja opis­ke­lu­kir­jo­ja.

Mi­ten pal­jon nau­tin­kaan kä­vel­les­sä­ni Hä­meen­lin­nan ka­duil­la ja ku­jil­la. Vä­lil­lä pu­lah­din nop­sas­ti ve­des­sä tai lai­toin vau­van kan­to­rep­puun ja pai­ne­lin met­sään. Huol­to­a­se­mal­ta tai kau­pas­ta hain it­sel­le­ni eväs­tä. Ja sit­ten et­sin mu­ka­van puis­ton­pen­kin ja nau­tin hy­vis­tä syö­mi­sis­tä. Sen jäl­keen kai­voin opis­ke­lu­kir­jan esil­le ja luin, jos vau­va ha­lu­si nuk­kua. Mui­ta tu­los­pai­nei­ta ei ol­lut kuin naut­tia olos­ta­ni ja voi­maan­tua.

Hoi­to­a­pu on hel­pot­ta­nut vau­va-ai­kaa pal­jon. Se on aut­ta­nut mi­nua jak­sa­maan usein hy­vin in­ten­sii­vi­ses­sä ison per­heen pyö­ri­tyk­ses­sä. Elä­mäs­sä, jos­sa päi­vät ovat mo­nes­ti hy­vin täy­siä, ja mi­nua tar­vi­taan pal­jon. Kun hoi­ta­ja on ol­lut tois­ten las­ten kans­sa pi­hal­la, minä olen saa­nut ai­van rau­has­sa kes­kit­tyä ja tu­tus­tua uu­teen pie­neen ih­mee­seen. Olen saa­nut loi­koil­la pik­kui­sen kans­sa sän­gys­sä ja nu­kah­taa, jos nu­kut­taa. Ja jos vau­vaa on it­ket­tä­nyt, niin olen saa­nut täy­sin kes­kit­tyä hä­neen. Tuo vai­he ei kui­ten­kaan kes­tä yleen­sä meil­lä ko­vin pit­kään. Koh­ta vau­va nuk­kuu­kin jo pät­kiä ja mi­nul­la riit­tää ai­kaa muu­hun­kin.

Vaik­ka hoi­ta­jas­ta on ai­na apua, niin isok­si ky­sy­myk­sek­si mi­nun koh­dal­la­ni on nous­sut se, mi­ten käy­tän mah­dol­li­sim­man hy­vin ne het­ket, jos olen yk­sin ko­to­na vau­van nuk­ku­es­sa. Eri jut­tu­ja olen ko­keil­lut, mut­ta vuo­sien myö­tä olen tul­lut yh­teen joh­to­pää­tök­seen: sil­loin mi­nul­ta on ko­ti­töi­den te­ke­mi­nen kiel­let­ty. Syy­nä on se, et­tä en voi­maan­nu ko­ti­töi­den te­ke­mi­ses­tä. Mi­nul­le te­ho­kas­ta la­tau­tu­mis­ta on tämä, mitä juu­ri nyt teen: kir­joit­ta­mi­nen. Eh­kä­pä sik­si, kun tämä on kaik­kea muu­ta kuin hyö­dyl­lis­tä ar­jen pyö­ri­tyk­sen kan­nal­ta. Mut­ta tämä on jo­ta­kin niin mi­nun omaa­ni, ja sen vuok­si hy­vin ar­vo­kas­ta.