Vil­kai­sen luo­kan kel­loa ja alan lo­pe­tel­la vii­kon vii­meis­tä ar­vi­oin­ti­kes­kus­te­lua. Kel­lo on puo­li nel­jä per­jan­tai­na. Hy­mäh­dän aja­tuk­sel­le, et­tä tun­nin pääs­tä ko­to­na al­kaa yh­den lap­sem­me ka­ve­ri­synt­tä­rit. Päi­vä­ko­din pi­has­sa muis­tan, et­tä unoh­din aa­mul­la ot­taa pi­pa­ri­tai­ki­nat su­la­maan. Soit­to ko­tiin ker­too sii­tä, et­tä kaik­ki ei ole mi­nun vas­tuul­la­ni: tai­ki­nat ovat su­la­mas­sa ja odot­ta­mas­sa lei­po­jia ja koti sii­vot­tu­na. Kun kaik­ki kol­me las­ta on kou­kit­tu kyy­tiin, niin mat­kaam­me hi­das­taa vie­lä ko­din lä­hel­lä sat­tu­nut ko­la­ri. Hi­nau­sau­to on kir­jai­mel­li­ses­ti tiel­lä poi­kit­tain.

Voi­si ku­vi­tel­la, et­tä ti­lan­ne oli­si jo­ten­kin stres­saa­va, mut­ta sitä se ei ole. Olen yl­peä it­ses­tä­ni, et­tä pys­tyn ole­maan le­vol­li­sin mie­lin. Tuo­rees­sa muis­tis­sa on vie­lä ajat, kun las­ten ka­ve­ri­synt­tä­rei­tä jär­jes­tet­tiin ai­no­as­taan lau­an­tai­sin, ja nii­hin sit­ten me­ni­kin koko per­heen koko päi­vä. Muis­tan mie­he­ni epä­toi­voi­sen kat­seen jos­kus ja ky­sy­myk­sen: ”Mi­hin as­ti näi­tä jat­ke­taan?”

Omaa muu­tos­ta ei ai­na vält­tä­mät­tä it­se huo­maa, mut­ta tämä syn­ty­mä­päi­vä­e­si­merk­ki ker­too mi­nul­le use­am­mas­ta­kin asi­as­ta: En­si­nä­kin it­se pys­tyn ot­taa ren­nom­min ja lap­set kas­va­vat, ei­kä mi­nun tar­vit­se enää huo­leh­tia isom­pien synt­tä­ri­oh­jel­mis­ta ja pie­nem­pien­kin osal­ta olen las­ke­nut ri­maa. Mi­nun ei tar­vit­se enää ke­hi­tel­lä joka synt­tä­reil­le uu­sia näy­tel­miä tai muu­ta sel­lais­ta. Vaik­ka näi­den synt­tä­rei­den ajan­koh­ta ei ol­lut per­heen kan­nal­ta pa­ras mah­dol­li­nen, lap­sia pää­si mu­ka­vas­ti pai­kal­le ja oli ilo seu­ra­ta, mi­ten mu­ka­vas­ti ru­pa­tel­len pi­par­ka­kut sai­vat hie­no­ja ko­ris­te­lui­ta.

En voi ol­la ih­met­te­le­mät­tä, mi­ten no­pe­as­ti tämä jou­lu­kuu taas koit­ti­kaan. Taas yk­si vuo­si al­kaa kaar­taa lo­puil­leen. Sa­mal­la se tar­koit­taa mi­nun blo­gis­tiu­ra­ni päät­ty­mis­tä täs­sä Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­des­sä. Mi­nul­le tämä vuo­si on ol­lut so­pi­van mit­tai­nen ai­ka kir­joi­tel­la näi­tä teks­te­jä. Mis­sään vai­hees­sa ei ole har­mit­ta­nut, et­tä tä­hän teh­tä­vään läh­din, ja voin suo­si­tel­la tätä muil­le­kin, joil­la kir­joit­ta­mi­nen ja omien aja­tus­ten ja­ka­mi­nen kiin­nos­taa. Tämä teh­tä­vä on ol­lut hy­vin tur­val­li­nen sii­nä mie­les­sä, et­tä teks­tit ovat men­neet toi­mit­ta­jal­le en­nen nii­den jul­kai­sua. Olen ko­ke­nut tuon suu­re­na etuo­i­keu­te­na. Mut­ta täs­sä vai­hees­sa ha­lu­an läm­pi­mäs­ti kiit­tää myös lu­ki­ja­pa­laut­tei­den lä­het­tä­jiä. Vas­ta tei­dän kaut­tan­ne teks­teis­tä on tul­lut jo­ten­kin eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­li­siä.

Esit­te­ly­teks­tis­sä kir­joi­tin, et­tä mi­nua kiin­nos­ta­vat asi­at ja ajat­te­lu­ta­vat, jot­ka aut­ta­vat ih­mi­siä jak­sa­maan pa­rem­min. En tie­dä, ovat­ko nuo ai­heet nä­ky­neet teks­teis­sä­ni, sil­lä ai­hei­ta­ni en ole mi­ten­kään eri­tyi­ses­ti va­li­koi­nut, vaan ne ovat vain jos­tain syys­tä tul­leet mie­lee­ni. Var­si­nai­ses­ti us­ko­mi­seen liit­ty­vis­tä asi­ois­ta olen kir­joit­ta­nut hy­vin vä­hän, mut­ta toi­von et­tä teks­teis­tä­ni on vä­lit­ty­nyt us­kon voi­ma. Se, et­tä vaik­ka ajat­te­len, et­tä omil­la ajat­te­lu­ta­voil­la voi vai­kut­taa omaan jak­sa­mi­seen, on ole­mas­sa vie­lä suu­rem­pi voi­man­läh­de.

Kir­joit­te­len tätä teks­tiä esi­koi­sen pöy­dän ää­res­sä. Huo­maan pöy­däl­lä kau­niin ko­ris­te-esi­neen: sii­nä en­ke­li pi­te­lee hel­läs­ti kä­sis­sään pien­tä lin­tua. Voi­sin sa­mais­tua tuo­hon en­ke­liin, sil­lä tä­män­het­ki­ses­sä elä­mäs­sä­ni kä­te­ni use­as­ti hoi­ta­vat pie­niä, noi­ta pie­niä lin­tu­sia. Mut­ta sa­mais­tun myös tuo­hon lin­tuun. Koen, et­tä saan ol­la lin­nun lail­la Kor­keim­man kä­sien suo­jas­sa. Se tuo elä­mää­ni tie­tyn­lais­ta huo­let­to­muut­ta. Se ei pas­si­voi mi­nua, ei­kä pois­ta vas­tuun ot­ta­mis­ta omas­ta jak­sa­mi­ses­ta­ni, mut­ta se tar­jo­aa mi­nul­le tur­van. Olen huo­man­nut, et­ten lä­hes­kään ai­na edes tie­dä, mikä mi­nul­le on pa­ras­ta, mut­ta us­kon, et­tä tai­vaan Isäl­lä on hyvä suun­ni­tel­ma mi­nul­le­kin ja voin ko­kea ole­va­ni hä­nen suo­jas­saan.

Jou­lu lä­hes­tyy. Se tie­tää kai­ken iha­nuu­den li­säk­si pal­jon työ­tä ja muis­ta­mis­ta. On­nek­si jou­lu ei vaa­di tie­tyn­lai­sia val­mis­te­lu­ja. Las­ten kas­va­es­sa tu­lee kui­ten­kin uu­sia ti­lan­tei­ta vas­taan: erää­nä päi­vä­nä joku lap­sis­tam­me to­te­si, et­tä tänä vuon­na ai­na­kin teh­dään kun­non jou­lu­sii­vous, sel­lai­nen et­tä kaik­ki kaa­pit­kin käy­dään läpi. Huh, huh. Lu­pa­sin kyl­lä, et­tä saa toki sii­vo­ta.

Kuu­des lap­sem­me on syn­ty­nyt jou­lu­na. Jou­lu­aat­to ete­ni sil­loin pe­rin­tei­ses­ti, mut­ta aat­toil­ta hil­je­ni Jou­lu­yö, juh­la yö -lau­lun tun­nel­mis­sa. Olo­ni oli vä­hän odot­ta­va. Yöl­lä tu­li­kin läh­tö sai­raa­laan, ja lap­sem­me sai­vat he­rä­tä jou­lu­aa­mun rie­muun kuu­le­mal­la, et­tä heil­le on syn­ty­nyt en­sim­mäi­nen veli.

Toi­von, et­tä al­ka­vaan jou­lu­nai­kaan si­säl­tyi­si mah­dol­li­sim­man pal­jon het­kiä, jol­loin py­säh­dyn Jou­lun Lap­sen ää­rel­le. Yh­te­nä jou­lu­ko­ris­tee­na meil­lä on jo vuo­sien ajan ol­lut pie­ni ka­pa­loon kää­rit­ty nuk­ke, jon­ka nuk­ku­ma­paik­ka­na on pui­nen man­da­rii­ni­laa­tik­ko. Tä­män ko­ris­teen paik­ka­na on keit­ti­ön si­vu­pöy­tä. Toi­si­naan si­vu­pöy­tä täyt­tyy kai­ken­lai­sis­ta leh­dis­tä ja muis­ta ta­va­rois­ta ja sei­mes­tä nä­kyy vain osa.

Vä­lil­lä sot­kut har­mit­ta­vat, mut­ta toi­saal­ta näky on myös hy­vin ver­taus­ku­val­li­nen. Elä­mä pik­ku­lap­si­per­hees­sä jou­lu­na­kin on usein hy­vin täyt­tä, mut­ta ei Va­pah­ta­jan syn­ty­es­sä­kään ul­koi­sia puit­tei­ta ol­lut huo­lel­la val­mis­tel­tu. Ja sik­si­pä riit­tää­kin, et­tä sy­dä­mes­sä on ti­laa Jou­lun Lap­sel­le. Ha­lu­an­kin toi­vot­taa kai­kil­le lu­ki­joil­le siu­nat­tua jou­lun ai­kaa ja toi­vei­kas­ta uut­ta vuot­ta.