Muis­tan erään myö­häi­sen il­lan, kun avau­duin mie­hel­le­ni aja­tuk­sis­ta­ni: ”Ke­nen­kään reh­to­rin ei kan­na­ta pal­ka­ta kuu­den pie­nen lap­sen äi­tiä töi­hin. Per­heen kan­nal­ta on kai­kis­ta pa­ras, et­tä jään nyt pi­dem­mäk­si ai­kaa ko­tiin.” Tai­sin ol­la ai­ka va­kuut­ta­va pu­heis­sa­ni, sil­lä mie­he­ni­kin näyt­ti us­ko­van mi­nua. Tuos­sa vai­hees­sa olin ol­lut ko­to­na yh­tä­jak­soi­ses­ti noin nel­jä vuot­ta, ja sitä en­nen teh­nyt kol­me eri­mit­tais­ta työ­pät­kää luo­ka­no­pet­ta­ja­na. Ko­to­na olo oli mi­nul­le hyvä vaih­to­eh­to, mut­ta sil­ti muis­tan erään­lai­sen hai­keu­den tuos­sa il­las­sa. Omil­la us­ko­muk­sil­la­ni tein työ­paik­ko­jen ovis­ta niin pak­sut ja ras­kaat, et­tä tun­tui kuin mi­nul­la ei oli­si enää mah­dol­li­suut­ta nii­tä ava­ta.

äi­tiys­lo­man lo­put­tua aloin kui­ten­kin seu­rail­la työ­paik­kail­moi­tuk­sia. Näy­tin mie­hel­le­ni yh­tä mie­les­tä­ni mi­nul­le so­pi­vaa paik­kaa: ”Ih­mees­sä hae tuo­ta! Minä jään isä­kuu­kau­del­le ja ote­taan sit­ten hoi­ta­ja ko­tiin.” Isom­mat lap­set­kin in­nos­tui­vat aja­tuk­ses­ta, et­tä äi­ti läh­ti­si töi­hin. ”Jos ker­ran olet­te tuo­ta miel­tä, niin voin­han yrit­tää saa­da paik­kaa”, vas­ta­sin heil­le. Haas­tat­te­luun aja­es­sa ru­koi­lin, et­tä sai­sin pai­kan vain sii­nä ta­pauk­ses­sa, jos se oli­si, ei vain mi­nun, vaan koko per­heen kan­nal­ta hyvä rat­kai­su. En ot­ta­nut haas­tat­te­lus­ta min­kään­lai­sia pai­nei­ta, sil­lä us­koin asi­oi­den me­ne­vän juu­ri niin kuin on tar­koi­tet­tu. Haas­tat­te­lun al­ku­vai­hees­sa toin ha­luk­kaas­ti esiin lap­si­lu­kum­me, mut­ta reh­to­ri kuit­ta­si asi­an jon­kun toi­sen vie­lä suu­rem­mal­la lap­si­lu­ku­mää­räl­lä – ja niin sain pai­kan.

Töi­hin me­no­ni osoit­tau­tui erit­täin hy­väk­si rat­kai­suk­si koko per­heen kan­nal­ta. Pi­den­net­ty isä­kuu­kau­si oli hy­vin ai­nut­laa­tui­nen ja mer­kit­tä­vä ko­ke­mus mie­hel­le­ni, ja asi­at jär­jes­tyi­vät ih­meel­li­sel­lä ta­val­la ko­to­na. Saim­me jär­jes­tet­tyä esi­kou­lu­lai­sel­le kyy­di­tyk­sen ja Työ­voi­ma­toi­mis­ton si­vu­jen kaut­ta palk­ka­sim­me hoi­ta­jan, joka osoit­tau­tui to­del­li­sek­si aar­teek­si. Etu­kä­teen pel­kää­mi­ä­ni las­ten tai hoi­ta­jan sai­ras­te­lu­ja ei tul­lut­kaan. Vä­lil­lä mi­nus­ta tun­tui, et­tä Tai­vaan Isä oi­kein ha­lu­si näyt­tää mi­nul­le, mi­ten vää­räs­sä olin ol­lut vah­vo­jen ole­tuk­sie­ni kans­sa. Olin ku­vi­tel­lut, et­tä töi­hin me­no­ni oli­si jo­ten­kin lap­sil­ta pois, mut­ta he viih­tyi­vät­kin hy­vin hoi­ta­jan kans­sa. Sen li­säk­si mie­he­ni näki sen, mitä minä it­se en eh­kä ol­lut ha­lun­nut näh­dä: lap­set oli­vat ihan lii­an kiin­ni mi­nus­sa. Mie­he­ni oli to­dis­ta­mas­sa aa­mui­sin sitä suur­ta eroa, joka las­ten oma­toi­mi­suu­teen tuli, kun minä en ol­lut pai­kal­la.

Kun rei­lun vuo­den pääs­tä jäin taas ko­tiin, mi­nun piti tie­toi­ses­ti skar­pa­ta aa­muis­sa, et­tem­me oli­si lui­su­neet ta­kai­sin en­ti­sil­le uril­le. Vaik­ka olin naut­ti­nut töis­sä käy­mi­ses­tä, oli su­lois­ta jää­dä ko­tiin las­ten kans­sa. Täs­sä voi­si var­maan to­de­ta, et­tä mi­nun koh­dal­la pä­tee aja­tus: vaih­te­lu vir­kis­tää. Tuon ko­ti­pät­kän ai­ka­na aloi­tin si­vu­toi­mi­set opis­ke­lut, mis­tä sain taas li­sä­pe­rus­te­lu­ja sil­le aja­tuk­sel­le, et­tä mi­nun oli­si hyvä jää­dä pi­dem­mäk­si­kin ai­kaa ko­tiin las­ten kans­sa. Mut­ta Tai­vaan Isän suun­ni­tel­mat oli­vat toi­set.

Olin viet­tä­mäs­sä hel­teis­tä ke­sä­päi­vää seit­se­män lap­sen kans­sa ran­nal­la, kun eräs reh­to­ri soit­ti ja ky­syi, tu­li­sin­ko töi­hin. Olin jos­kus ai­em­min ol­lut ky­sei­ses­sä kou­lus­sa töis­sä ja eri­näi­sis­tä syis­tä heil­lä oli nyt han­ka­la saa­da pä­te­viä opet­ta­jia kou­luun. Reh­to­rin kans­sa ju­tel­les­sa nap­pa­sin kai­na­loon nuo­rim­mai­sen, joka oli ka­kan­nut uik­ka­riin. Ei ol­lut ihan sel­lai­nen olo, et­tä sii­tä töi­hin sel­vi­äi­si. Lu­pa­sin kui­ten­kin har­ki­ta asi­aa muu­ta­man päi­vän. Toi­ses­sa pu­he­lus­sa va­roit­te­lin reh­to­ria sii­tä, et­ten vält­tä­mät­tä voi­si ol­la koko vuot­ta. Se­kään ei ol­lut tar­peek­si hyvä es­te.

Pää­tös oli lo­pul­ta help­po sii­nä vai­hees­sa, kun van­ha hoi­ta­ja-aar­teem­me il­moit­ti ha­luk­kuu­ten­sa tul­la meil­le ta­kai­sin töi­hin. Täs­sä puo­len vuo­den työ­pät­käs­sä mi­nua pu­hut­te­li eri­tyi­ses­ti reh­to­rin ja van­hem­pien suh­tau­tu­mi­nen uu­teen ras­kau­teen. Se oli sy­dä­mel­lis­tä. Reh­to­rin mie­les­tä oli upe­aa, et­tä joku vie­lä syn­nyt­tää lap­sia tä­hän maa­il­maan. Van­hem­mat oli­vat kii­tol­li­sia sii­tä ajas­ta, jon­ka ope­tin hei­dän lap­si­aan, ja vie­lä­kin lii­kut­taa se vau­va­lah­jo­jen mää­rä, jon­ka siel­tä läh­ties­sä­ni sain. Mi­ten pal­jon olin­kaan pai­nis­kel­lut jos­sain vai­hees­sa sen kans­sa, et­ten voi­nut teh­dä lu­ku­kaut­ta lop­puun. Tuo työ­pät­kä oli hy­vin mer­ki­tyk­sel­li­nen myös opin­to­je­ni kan­nal­ta, sil­lä kuin si­vu­tuot­tee­na pys­tyin te­ke­mään siel­lä opin­näy­te­työ­ni so­vel­lu­so­san.

Tämä kir­joi­tuk­se­ni al­kaa jo tois­taa it­se­ään, mut­ta mai­nit­sen vie­lä, et­tä olen taas vai­hees­sa, jol­loin mie­tis­ke­len en­si syk­syn eri vaih­to­eh­to­ja. Ero­na edel­li­seen on se, et­tä suh­tau­dun omiin aja­tuk­sii­ni pelk­ki­nä us­ko­muk­si­na, en to­si­a­si­oi­na. Toki mie­tin eri vaih­to­eh­to­ja, mut­ta täs­sä ti­lan­tees­sa konk­re­ti­soi­tuu ai­ka kirk­kaas­ti us­kon mer­ki­tys. Us­ko an­taa tie­tyn­lai­sen huo­let­to­muu­den tu­le­vas­ta. En ai­na it­se tie­dä, mikä mi­nul­le ja per­heel­lem­me on par­haak­si, mut­ta Tai­vaan Isä tie­tää.

Yh­teen­ve­to­na kai­kes­ta täs­tä voi­si to­de­ta, et­tä mi­nun on jo­ten­kin han­ka­la ir­rot­tau­tua ko­toa töi­hin. Mi­ten mu­ka­vaa lap­se­na oli­kaan tul­la ko­tiin kou­lus­ta, kun äi­ti oli ko­to­na. Kuu­lem­ma ai­na ovel­ta huu­sim­me: ”äi­ti!” Mi­nul­la on siis mal­li­na oma äi­ti­ni, joka on osan­nut ko­ti­äi­tiy­den niin hy­vin. Minä en ole pys­ty­nyt lä­hes­kään sa­maan. Vii­me ai­koi­na olen ym­mär­tä­nyt syyn. Syy ei ole sii­nä, et­tei­kö pe­rus­pyö­ri­tys luon­nis­tui­si myös mi­nul­ta, vaan sii­nä, et­tä minä en ole osan­nut pi­tää ko­ti­äi­ti­nä ol­les­sa­ni omis­ta ju­tuis­ta­ni kiin­ni ku­ten äi­ti­ni.

Olen oi­val­ta­nut, et­tä hy­vin­voin­nin kan­nal­ta ei ole rat­kai­se­vaa se, olet­ko töis­sä vai ko­to­na, vaan se, on­ko si­nul­la omia jut­tu­ja: asi­oi­ta, jot­ka ins­pi­roi­vat si­nua ja jois­ta saat ener­gi­aa. Min­kä ar­von an­nan­kaan nyt äi­din ”Ka­na­ri­an­mat­koil­le”, kun hän omas­sa va­ras­to­huo­nees­saan maa­la­si pos­lii­nia tai kun hän syn­nyt­ti mei­dät lap­set uu­del­leen teh­des­sään meis­tä nä­köis­nu­ket. Ja kaik­ki ne lu­kui­sat kurs­sit, joi­hin äi­ti osal­lis­tui, lam­pun­var­jos­ti­mien val­mis­ta­mi­ses­ta mui­nai­se­si­nei­den muo­toi­luun. Voin ku­vi­tel­la sen in­nos­tuk­sen, joka sai äi­ti­ni ai­kai­sin lau­an­tai­aa­mu­na aja­maan jon­ne­kin maa­seu­dul­le ja siel­lä ve­si­sa­tees­sa kuo­pas­sa polt­ta­maan val­mis­ta­mi­aan mui­nai­se­si­nei­tä. äi­ti­ni on kyl­lä elä­nyt omas­sa elä­mäs­sään to­dek­si keit­ti­ön nurk­ka­hyl­lyl­lä ol­lei­ta mie­te­lau­sei­taan, jois­ta yk­si kuu­lui: ”Ih­mi­nen on niin kau­an nuo­ri, kun hän in­nos­tuu uu­sis­ta asi­ois­ta.”

Oli iha­na kuul­la äi­dil­tä­ni hä­nen omas­ta äi­dis­tään. Mi­ten mum­mo oli na­vet­ta­töi­den jäl­keen to­den­nut: ”Käyn­pä vä­hän pot­kut­te­le­mas­sa ja hen­git­te­le­mäs­sä rai­tis­ta il­maa.” äi­ti­kin ker­toi, mi­ten pie­ni­kin lenk­ki omien aja­tus­ten kans­sa raik­kaas­sa il­mas­sa met­sä­po­lul­la an­taa uu­dis­tu­neen mie­len tun­teen. Seu­raa­val­la ker­ral­la, kun läh­den omal­le pie­nel­le met­sä­py­räh­dyk­sel­le­ni, ajat­te­len su­ku­pol­vien ket­jus­sa nai­sia, jot­ka pie­nil­lä omil­la ju­tuil­laan muis­ti­vat la­da­ta ak­ku­jaan.

Kun per­he al­koi kas­vaa, tem­pau­duin mu­kaan ar­jen pyö­ri­tyk­seen. Il­lat täyt­tyi­vät enim­mäk­seen las­ten ju­tuis­ta, en­kä tie­toi­ses­ti ot­ta­nut it­sel­le­ni tar­peek­si ai­kaa. Tyk­kä­sin ol­la ko­to­na ja koin työ­ni tär­ke­äk­si, mut­ta jos­sain vai­hees­sa al­koi tun­tua, et­tä jo­ta­kin sii­tä puut­tuu. Kes­ti kau­an myön­tää, et­tä pelk­kä ko­ti­äi­tiys ei rii­tä mi­nul­le. Lenk­kei­ly tai muu lii­kun­ta, vaik­ka tär­kei­tä jut­tu­ja ovat­kin, ei­vät riit­tä­neet mi­nul­le omak­si ju­tuk­si. He­rä­sin miet­ti­mään, mil­lai­se­na lap­set nä­ke­vät mi­nut ja mil­lai­sen mal­lin ha­lu­an heil­le an­taa. Eräs ys­tä­vä­ni ku­va­si omia tun­tei­taan vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa: “En tun­nis­ta it­se­ä­ni enää vaip­pa­vuo­ren kes­kel­tä.”

Mi­nun kä­sis­sä­ni äi­ti­ni te­ke­mis­tä nä­köis­nu­keis­ta ei tai­tai­si tul­la ihan tun­nis­tet­ta­via, mut­ta opis­ke­lu ja kir­joit­ta­mi­nen sen si­jaan ovat osoit­tau­tu­neet mi­nun ju­tuik­se­ni ko­to­na ol­les­sa­ni. Töis­sä ol­les­sa työ si­näl­lään on ol­lut oma in­nos­ta­va jut­tu­ni. On iha­naa kuun­nel­la, kun ih­mi­nen ker­too omas­ta ju­tus­taan. Yleen­sä ker­to­jan sil­miin syt­tyy tiet­ty lois­te, mikä pal­jas­taa asi­an mer­ki­tyk­sel­li­syy­den. Joku on löy­tä­nyt oman jut­tun­sa om­pe­lus­ta, toi­sil­le taas ko­tiin liit­ty­vät ju­tut ovat juu­ri hei­dän oma jut­tun­sa. Me per­hee­näi­dit olem­me niin eri­lai­sia.

Oman ju­tun löy­tä­mi­nen ei vält­tä­mät­tä ole ihan help­poa siel­tä vaip­pa­vuo­ren kes­kel­tä. Suo­sit­te­len kui­ten­kin oman ju­tun et­si­mis­tä, jos tun­nis­tat it­ses­tä­si sen eh­kä hy­vin hei­kon­kin toi­veen jos­ta­kin omas­ta. Et­sin­nöis­sä kan­nat­taa va­rau­tua myös mah­dol­li­siin es­tei­siin. Nii­tä voi tul­la ul­ko­a­päin, mut­ta us­kon, et­tä pa­him­mat tu­le­vat ai­van siel­tä oman pään si­säl­tä: ”Ei kui­ten­kaan ole ai­kaa, en mä pys­ty, en mä osaa, ei mua mi­kään edes oi­kein kiin­nos­ta.” Ei voi tie­tää, jos ei ko­kei­le. On­nea et­sin­töi­hin!