Mitä sinulle tulee mieleen sanasta kotityöt? Minulle tulee mieleen ”loputon suo”. En tiedä, miten te, mutta minä saisin kotiäitinä ollessani työllistettyä itseni sataprosenttisesti kotitöillä, vaikka muu perhe tekisikin oman osuuden – ja varsinkin silloin, jos kaikki rastilistasysteemiviritykset olisivat osoittautuneet tehottomiksi. Pikku hiljaa olen hyväksynyt sen, että valmista on turha tavoitella, sillä se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi luopua monesta muusta tärkeämmästä asiasta. Toisaalta liian rennosti ottaminen ei myöskään ole osoittautunut perheessämme hyväksi vaihtoehdoksi. Joskus kun tuskailin tätä ristiriitaa miehelleni, hän sanoi: ”Tee jotakin.” Tuo ohje on osoittautunut minulle erittäin toimivaksi. Aamupäivisin teen tietyt jutut, ja loppujen töiden tekemisen kiellän itseltäni. Ilman tätä rajausta minusta olisi vaarassa tulla päätoiminen siivooja, mikä taas tarkoittaisi sitä, että päähenkilöt eli lapset saisivat liian pienen siivun minusta.
Toisissa perheissä kotitöiden tekeminen ja jakaminen sujuu ongelmitta. Me perheet olemme niin erilaisia. Minusta on erittäin rasittavaa käskeä lapsia tekemään kotitöitä, sillä haluaisin, että työ tehtäisiin heti. Toisaalta minusta on ihanaa, kun lapset leikkivät, tekevät temppuja, soittavat soittoläksyjä tai ovat kavereiden kanssa. Huomaan usein, että vaikka olisin antanut jollekin jonkun tehtävän, niin en vain raski vaatia lasta tulemaan, jos hänellä näyttää olevan joku tärkeä juttu tekeillä. Huomaan myös ajattelevani, etten halua kuormittaa lapsia liikaa kotitöillä sen perusteella, että meillä on iso perhe. Mutta isossa perheessä kotitöitä on joka tapauksessa paljon, ja olen sitä mieltä, että vanhempien velvollisuus on opettaa lapsille kotitöitä. Parhaimmassa tapauksessa kotitöiden tekeminen vahvistaa lapsen itsetuntoa.
Jokainen useamman lapsen vanhempi tietää, että toisia lapsia on helpompi saada tekemään kotitöitä kuin toisia. Aihe on hieman arkaluontoinen, eikä mitenkään yksiselitteinen. Helpolla matematiikalla ajateltuna kaikki suunnilleen samanikäiset tekisivät saman verran, mutta asiasta tekee vaikeamman se, että lapset ovat luonteiltaan hyvin erilaisia. Joku lapsista on näppärä siivoamaan, kun taas toisen lapsen lahjakkuudet ovat aivan toisaalla. Tämän vuoksi kotitöiden kirjo olisi hyvä pitää laajana. Oma kysymyksensä on sekin, että pitääkö kaikkien tehdä kaikkia kotitöitä vai tekeekö jokainen sitä, mikä luonnistuu helpoiten? Joskus joku lapsistamme sanoi, että ei kannata paljastaa äidille olevansa hyvä jossakin kotityössä, kun äiti sitten aina käskee tehdä sitä hommaa uudelleen. Ei tämä aivan helppoa ole.
Entä se lapsi, jolle pienenkin kotityön tekeminen tuntuu mahdottomalta suoritukselta? Mitkä ovat vaihtoehdot silloin? Meidän perheessä on kokemusta tästä. Vuosien varrella olemme kokeilleet hyvinkin erilaisia systeemejä. On ollut jos jonkinnäköistä rastilistaa, on kokeiltu esimerkiksi lempeän kannustavaa motivointia, karkkipäivän menettämistä, tiukkaa vaatimista, mutta perusongelmaa ei näillä keinoilla ole ratkaistu. Miksi kaikki aina puhuu huutamalla minulle? –kysymys sai minut mietteliääksi. Vaikka millä äänensävyllä yritin pyynnön esittää, niin siitä varmaankin kuulsi pettynyt oletus siitä, ettei lapsi kuitenkaan suostuisi pyyntöön. Ja näin negatiivisuuden kierre oli valmis. Kun lapselta ei vaatinut kotitöitä, niin arki rullasi mukavasti. Kokonaisuuden kannalta se olisikin monesti helpoin ratkaisu, muttei ongelmaton sekään.
Moninaisten vaiheiden jälkeen olen päätynyt siihen, että samalla tavalla kuin koulumaailmassa, suhteutan lapsen tavoitteen hänen taitotasoonsa. Toisin sanoen en vaadi kaikilta yhtä paljon. Jos kokonaisen tiskikoneen tyhjentäminen jonakin päivänä on sula mahdottomuus, niin silloin puolikas riittää. Tästä en tee suurta numeroa muille. Ja toisaalta se lapsi, joka tekee enemmän kuin muut, saa pienen lisäpalkinnon. Välillä taas kun jollakin on paljon koulutehtäviä, kokeita ja vielä soittamiset päälle, niin en viitsi uuvuttaa häntä enää kotitöillä. Mutta toisena päivänä ilokseni huomaan, miten näppärästi hommat hoituvat. Helpottuneena totean, että nuoren taidot ovat karttuneet, vaikka tuntuu, että emme ole aina jaksaneet tarpeeksi vaatia.
Mutta tällä hetkellä ajatukseni ovat erityisesti siinä lapsessa, jolle kotitöiden tekeminen jostain syystä tuntuu hyvin hankalalta. Kun toisen lapsen reippautta ylistetään, voi toinen lapsi kokea olevansa huonompi. On kestänyt hetki oppia, että jollekin lapselle huoneen siivoaminen voi olla ylivoimaista esimerkiksi siitä syystä, ettei hän tiedä ihan jokaiselle tavaralle sataprosenttista paikkaa. Miten tärkeää on, että huomaan lapsessa olevan hyvän, kuten sen, miten ihanasti hän leikkii pikkusisaruksen kanssa. Jossain vaiheessa meillä tuli hieman sanomista siitä, että jonkun ei tarvinnut siivota, kun hän leikki 2-vuotiaan kanssa pehmoleluilla. Tarjosin kaikille muillekin tätä vaihtoehtoa, mutta monelle se osoittautuikin rankimmaksi kotityöksi, ja sen jälkeen pyykkien ripustaminen narulle tuntui helpolta vaihtoehdolta. Itsekin väsyin hyvin nopeasti näihin leikkeihin ja kiitollisuudelle katsoin lastani, joka suloisesti suostui pikkusiskonsa leikkipyyntöön.
Ja miksi näitä ajattelen? Siksi, ettei lapseni aikuisena joutuisi ajattelemaan, että olin huono lapsi, koska minulle aina huudettiin, kun en tehnyt tarpeeksi kotitöitä. Minä haluan suojella lastani. Kun toiset valittavat, ettei yksi ole tehnyt päivän hommaa, minä puolustan. Näen suloisen hymyn ja sen, että lapsella on omat syynsä toimintaansa. Aina en ole jaksanut niitä kuunnella enkä varsinkaan ymmärtää. Nyt kun omalla tavallani olen luopunut taistelusta, niin mitä huomaankaan: Kun pikkuveli ei jaksanut siivota huonettaan, meni lapsi pyynnöstäni avuksi. Kuulin kuinka lapsi ihanasti sanoi pikkuveljelle: ”Tule, siivotaan yhdessä, minä autan sinua.”
Alussa mainitsin tuosta kotitöiden loputtomuudesta. Nykyään pyrin siihen, että tuo peruspyöritys ei saisi minusta liian vahvaa otetta. Ajattelen, että minun tehtävänäni on sisällyttää päiviini niin paljon muuta mukavaa, että hyvillä mielin jaksan motivoida lapset yhdessä tekemiseen. Tässä ajattelutavan muutoksessa minua auttaa Eeva Kilven ajatus: ” On vain yksi periaate: Epätäydellisyys. Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.”
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys