Olem­me elä­neet nyt noin kuu­kau­den ver­ran päi­vä­ko­ti­ar­kea. Al­ku­so­peu­tu­mi­sien jäl­keen voin nyt kii­tol­li­se­na to­de­ta ar­kem­me su­ju­van ai­van hy­vin. Toki kym­men­hen­ki­sen per­heem­me elä­mä on hy­vin täyt­tä, kun mo­lem­mat van­hem­mat käy­vät töis­sä. Mut­ta se on myös mie­lek­kään mu­ka­vaa.

Suu­rin jän­näys it­sel­lä­ni oli se, mi­ten kah­den nuo­rim­man päi­vä­ko­ti­tai­val käyn­nis­tyy. On hel­pot­ta­vaa, et­tä täl­lä het­kel­lä lap­set viih­ty­vät hoi­dos­sa mu­ka­vas­ti. Päi­vä­ko­ti on osoit­tau­tu­nut erit­täin hy­väk­si, ja hoi­ta­jat ovat suu­ren­moi­sia.

Mi­nua kui­ten­kin huo­let­taa eräs asia, jon­ka kans­sa mo­net päi­vä­ko­dit pai­nis­ke­le­vat päi­vit­täin: lii­an suu­ret ryh­mä­koot. Yk­sin­ker­tai­ses­ti päi­vä­ko­deis­sa ei ole tar­peek­si hen­ki­lö­kun­taa, vaik­ka la­ki­py­kä­lät täyt­tyi­si­vät­kin. Ja sil­loin kun ajoit­tain las­ten mää­rään tu­lee vie­lä ti­la­päi­sy­li­tyk­siä, ti­lan­ne vai­keu­tuu en­ti­ses­tään. Aja­tuk­se­ni ovat nyt eri­tyi­ses­ti pie­nem­pien ryh­mäs­sä.

Tun­tuu­kin ris­ti­rii­tai­sel­ta, et­tä yh­teis­kun­nas­sam­me ylei­ses­ti pi­de­tään suo­si­tel­ta­va­na, et­tä äi­dit siir­tyi­si­vät no­pe­as­ti työ­e­lä­mään ja hy­vin­kin pie­net lap­set, jopa vau­vat, vie­täi­siin hoi­toon päi­vä­ko­tiin. Koen, et­tä päi­vä­hoi­toa ihan­noi­daan ko­ti­hoi­don kus­tan­nuk­sel­la.

Jos ko­ti­äi­dil­lä on nel­jä pien­tä las­ta hoi­det­ta­va­naan, sitä pi­de­tään iso­na mää­rä­nä. Mut­ta mik­si sitä ei kau­his­tel­la, et­tä las­ten­hoi­ta­jal­la on sama mää­rä 1–2-vuo­ti­ai­ta hoi­det­ta­va­naan? Usein ihas­tel­laan sitä, mi­ten pie­ni lap­si so­peu­tuu päi­vä­ko­tiin. Jot­ta ar­ki pyö­ri­si päi­vä­ko­dis­sa, olen­nais­ta on, et­tä lap­set op­pi­vat kil­tis­ti odot­ta­maan omaa vuo­ro­aan. Moni lap­si op­pii päi­vä­ko­dis­sa sen tai­don yl­lät­tä­vän hy­vin. It­se kui­ten­kin ajat­te­len, et­tä yk­si­vuo­ti­aal­ta ei täl­lais­ta vie­lä pi­täi­si vaa­tia. Hä­nen tu­li­si saa­da oman­tah­tis­ta hoi­vaa, huo­len­pi­toa, lä­hei­syyt­tä ja tur­vaa. Ja eri­tyi­sen tär­ke­äl­tä tun­tuu, et­tä lap­si sai­si ko­kea ole­van­sa hyvä tyyp­pi, et­tä hä­nes­tä iloit­tai­siin.

Ai­ka vas­ta tör­mä­sin leh­ti­jut­tuun, jos­sa to­det­tiin, et­tä pien­ten ryh­mis­sä var­hais­kas­va­tuk­sen suun­ni­tel­miin kir­ja­tut ta­voit­teet ei­vät usein­kaan to­teu­du. It­se­ä­ni tuo ei yl­lä­tä. Ta­voit­teet kuu­los­ta­vat erit­täin hy­vil­tä, mut­ta an­ne­taan­ko päi­vä­ko­din hen­ki­lö­kun­nal­le mah­dol­li­suut­ta to­teut­taa nii­tä? Väi­tän, et­tä ny­kyi­sil­lä hen­ki­lö­mi­toi­tuk­sil­la vas­taus on kiel­tei­nen.

Hie­no­jen ta­voit­tei­den to­teu­tu­mis­ta tär­ke­äm­pää it­sel­le­ni on se, et­tä pie­ni lap­se­ni sai­si mah­dol­li­sim­man pal­jon sy­liä päi­vä­ko­dis­sa. Kun re­surs­sit ovat vä­häi­set, luon­nol­lis­ta on, et­tä ää­nek­kääs­ti tar­pei­taan il­mai­se­vat saa­vat enem­män huo­mi­o­ta ja hil­jai­set so­peu­tu­jat jää­vät vä­hem­mäl­le.

Mitä asi­al­le voi­tai­siin teh­dä? Toi­voi­sin, et­tä päi­vä­ko­din hen­ki­lö­kun­ta pi­täi­si isom­paa me­te­liä työ­o­lois­taan. Toi­voi­sin, et­tä hen­ki­lö­kun­taa oli­si enem­män. Toi­voi­sin, et­tä jo­kai­nen päät­tä­jä, joka vä­hää­kään on päät­tä­mäs­sä päi­vä­ko­din ar­keen liit­ty­vis­tä asi­ois­ta, viet­täi­si edes muu­ta­man päi­vän it­se päi­vä­ko­dis­sa. Us­kon, et­tä sitä kaut­ta tu­li­si li­sää ym­mär­rys­tä ja ta­lou­del­lis­ta pa­nos­tus­ta päi­vä­hoi­toon.

Kaik­ki ei kui­ten­kaan ole kiin­ni ra­has­ta. Mi­nul­la on unel­ma, jon­ka to­teut­ta­mi­nen ei vaa­ti­si li­sä­eu­ro­ja. Aa­mui­sin moni elä­ke­läi­nen he­rää aa­muun, joka voi tun­tua lii­an­kin rau­hal­li­sel­ta. Sa­maan ai­kaan ruuh­ka­vuo­sia elä­vät van­hem­mat pak­kaa­vat kii­rei­si­nä päi­vä­ko­ti­lai­sia au­toi­hin­sa – sa­mal­la funt­sien ovat­ko kaik­ki tar­vit­ta­vat ta­va­rat kyy­dis­sä ja tu­le­van työ­päi­vän teh­tä­vät jo mie­les­sä. Kun pie­net saa­pu­vat päi­vä­ko­tiin, työn­te­ki­jät yrit­tä­vät eh­tiä hoi­vaa­maan hei­tä kaik­kia.

Mi­ten iha­naa oli­si, et­tä elä­ke­läi­nen, joka saat­taa ko­kea yk­si­näi­syyt­tä tai kai­va­ta lap­sen­lap­si­aan, voi­si kä­vel­lä lä­hi­päi­vä­ko­tiin lap­sil­le seu­rak­si. Hän voi­si is­tah­taa kei­nu­tuo­liin ja ot­taa sy­liin pie­niä. Ei hä­nen tar­vit­si­si siel­lä pyl­ly­jä pes­tä, ei sel­viy­tyä haas­ta­vas­ta ku­ra­vaa­tes­hows­ta. Riit­täi­si, et­tä oli­si tur­val­li­se­na ai­kui­se­na läs­nä lap­sil­le, jut­te­li­si, lu­ki­si tai vaik­ka­pa pe­lai­si ka­ve­ri­na Kimb­le-pe­liä.

Ei työ­vuo­ro­jen tar­vit­si­si ol­la pit­kiä. Ja jos aa­mul­la sel­kää ko­lot­tai­si lii­kaa, voi­si pi­tää hy­vil­lä mie­lin va­paa­päi­vän. Us­kon, et­tä täl­lai­ses­ta va­paa­eh­tois­työs­tä hyö­tyi­si­vät niin lap­set, va­paa­eh­toi­set kuin hen­ki­lö­kun­ta­kin. Eri-ikäis­ten koh­taa­mi­set voi­si­vat tuo­da li­sää yh­tei­söl­li­syyt­tä, iloa ja mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä.

Voi­sim­me­ko täl­lä ta­val­la hiu­kan pa­la­ta sii­hen yh­tei­söl­li­syy­teen, jota ko­et­tiin, kun asut­tiin vau­vas­ta vaa­riin sa­mas­sa pi­ha­pii­ris­sä?