Lihoin viime talvena kolme kiloa. Määrä ei kuulosta suurelta, mutta rasvan tyypillisesti kertyessä vatsaan ja reisiin huomasin keväällä farkkukokoni kasvaneen ratkaisevan ärsyttävästi. Talvella sain helposti kätkettyä ylimääräiset kilot villapaitojen alle, mutta ohuiden kesäpaitojen alta en voinut olla huomaamatta vyötäröni tursuamista. Vanhasta tottumuksesta ajattelin, että asialle oli tehtävä jotain. Tilasin ystävältäni ateriankorvikepatukoita ja aloin henkisesti valmistautua muutaman viikon näläntunteeseen, jotta oikea ja hyvä kesä voisi alkaa.
En ole koskaan ollut mikään fitnessihminen. Jopa säännöllisen liikunnan harrastaminen on minulle haastavaa. Ihmisten niellessä talvisin kilometrejä hiihtoladuilla asetun minä mielelläni kotiini villasukat jalassa ja oleskelen vain. Olen myös ruokaa rakastava kulinaristi, jonka elämänilon saa takuuvarmasti sammumaan, jos rajoittaa syömistä. Onnekseni en ole helposti lihovaa tyyppiä, rajoittamattomilla syömisillä ja miellyttävällä lepäilyllä painoindeksini pysyy normaalin tuntumassa.
Mielestäni en ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen. En pidä itseäni erityisen kauniina, joten olen kuvitellut, etten vaadi vartaloltanikaan suuria. Silti kesän kynnyksellä mieleeni tuli jälleen tuttu ajatus, että olisin ehkä onnellisempi, jos pudottaisin muutaman kilon.
Tänä kesänä minulle tapahtui kuitenkin jotain merkillistä. Ateriankorvikepatukat odottelivat ruokakaapissa otollista hetkeä aloittaa laihdutus. Aluksi ruokakaapilla käydessäni silmäni osuivat patukkalaatikkoon ja koin hetkellistä epämiellyttävää tunnetta. Päivien kuluessa lakkasin kuitenkin kiinnittämästä huomiota pakettiin. Kun perheemme toinen aikuinen kysyi lupaa syödä laatikosta minunkin osuuteni, annoin helpottuneena luvan.
Tunne tuli hitaasti mutta varmasti. Se vahvistui päivien kuluessa itseni edes kunnolla ymmärtämättä, mitä mielessäni tapahtui. Eräänä aamuna maailmani vain kirkastui oivalluksen myötä. En laihduta enää koskaan. Minun ei tarvitse. Minun. Ei. Tarvitse. Olla. Enää. Ikinä. Mitään. Muuta. Kuin. Jo. Olen.
Oletettavaa on, ettei tuollainen timanttiajatus tipu kenenkään eteen tyhjästä. Aamuauringon paistaessa makuuhuoneeseen tarrasin ajatukseen kiinni koko mieleni innolla ja hoin itselleni, että älä päästä tätä oivallusta häviämään, koska nyt se on tässä. Kehoni kelpaa minulle tällaisena. Minä riitän myös ulkoisesti. Olen Luojan luomana juuri sopiva ja hyvä. Niin yksinkertainen ajatus, jonka ymmärtämiseen minulla meni vuosia.
Ajattelin asioita perusteellisesti. Mietin sitä, miten ihminen on jatkuvasti altis ulkopuolelta tuleville vaikutteille, tahtoi hän sitä tai ei. Mietin ihmiskuvaa, jossa kauneus on huippuunsa vietyä suunnitelmallisuutta, itsekuria ja erilaisia muokkaavia filttereitä ja operaatioita. Mietin kuvaa, jossa terveyttä ostetaan erilaisista pilleripurkeista ja jauheista. Mietin ihmisten pakonomaista painetta näyttää hyvältä. Mietin sisäisiä vaatimuksia olla jotain enemmän kuin jo on. Ymmärsin viimein, etten oikeasti halunnut ottaa omakseni tuota painetta ja siivua maailmasta.
Näin kapinani kuvaamaani kohtaan alkaneen jo aiemmin. Ensin aloin tietoisesti luopua suorittamisesta. Pikkuhiljaa aloin valita mediasta tarkasteltavakseni artikkeleita ja aiheita, jotka tukivat arvomaailmaani. Löysin muun muassa termin kehopositiivisuus, josta kiinnostuin todella. Pysyttelin tietoisesti kauempana somen kiiltokuvamaisesta imusta, jonka tunnistin vetävän itseäni suuntaan, jota en toivonut. Jatkoin ruuasta nauttimista, mutta lisäsin ruokavaliooni enemmän luonnollisia raaka-aineita. Nautin tekemistäni valinnoista, koska tein kaiken sisäisen tunteeni mukaan ilman pakkoa.
Sillä tiellä haluan jatkaa myös itselleni asioista vaikeimman, oman kehoni hyväksymisen kanssa. Haluan elää loppuelämäni aidosti ja tavallisesti. Haluan näyttää siltä miltä luonnollinen lapsia saanut nainen näyttää. Annan itselleni luvan syödä suklaata, jäätelöä tai kebabia, jos mieleni tekee. Annan itselleni luvan käyttää vaatteita, joissa minun on mukava olla ja jotka ovat oman makuni mukaisia. Pidän kauniista väreistä ja kuvioista, miksi en ympäröisi niillä itseäni ja kotiani? Annan itselleni luvan olla.
Tänään en siis pudota painoa. Pudotan ainoastaan lisää vaatimuksia hartioiltani. Toivon niiden myös pysyvän poissa. Odotan malttamattomana tulevia havaintoja siitä, voiko elämää oikeasti elää myös tällä tavalla kehosta ajatellen. Sisimpäni uskoo jo nyt, että voi, koska sisälläni soi hiljainen mutta riemullinen laulu. Se on laulu oikeudesta olla olemassa riittävän hyvänä, juuri sellaisena kuin on.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys