Elämässä tulee vastaan yllättävän paljon tilanteita, jolloin täytyy päättää, mitä valitsee tai miten elämässään etenee. Valinnanmahdollisuuksia ja etenemisreittejä tuntuu usein olevan joko liian monta tai harmittavan vähän. Pieniä valintoja ihmiset tekevät päivittäin, eikä niitä välttämättä edes pysähdytä tarkemmin ajattelemaan.
Suurempien valintojen edessä ainakin itse alan joskus stressata. Mietinnöillä on paha tapa tulla mieleen viimeistään iltamyöhällä, kun pitäisi rauhoittua lepäämään. öiseen aikaan kärpäsestä myös helposti kasvaa härkänen. Miten ihmeessä toimin? Mitä minun kannattaa tehdä, minne suuntaan kulkea? Valitsenko vai jätänkö valitsematta? Jos en nyt toimi, tulenko katumaan ratkaisuani? Tulenko katumaan joka tapauksessa?
Jokin aika sitten keksin mielestäni hyvän mittarin näitä toistuvia tuskallisia valintaprosesseja ja jahkailuja varten: Aloin kuvitella, miten kommentoisin vanhana ihmisenä omia tämän hetken ratkaisujani. Istuisin keinutuolissa, keinuttelisin hiljaa ja rauhallisesti, kehossani näkyisivät elettyjen vuosien merkit. Aurinko paistaisi sisään ikkunasta, valo tekisi läikän elämäni räsymattoon, jossa olisi monenvärisiä raitoja.
Mitä ajattelisin jostakusta tämän hetken valinnastani vuosikymmenien jälkeen? Mitä sanoisin itselleni neuvoksi nyt, juuri tähän tilanteeseen?
Ajatusleikkiä voi viedä käsittämään elämää laajemmaltikin. Sanoisiko vanhus, että kannattaa vuosien ajan repiä stressiä kaikesta mitättömästä, kuten siitä, että satuinko sanomaan jollekin ihmiselle asiani jotenkin hassusti? Kehottaisiko vanhus käyttämään aikaani ja energiaani sen murehtimiseen, mitä muut minusta tai ulkoisista asioistani ajattelevat? Kannustaisiko hän minua työskentelemään paljon ja ahkerasti silläkin uhalla, että laiminlöisin läheisiäni?
Tee valintoja, jotka lisäävät onnellisuuttasi, hän ehkä sanoisi. Hän ei ehkä muistaisi paikkoja, joissa oli elämänsä aikana ehtinyt työskennellä, mutta ihmisiä hän ajattelisi. Hän hymyilisi kohtaamisille, vaikka ne olisivat tapahtuneet vuosikymmeniä sitten. Mikä Instagram, hän ensin kysyisi, mutta sitten muistaisi himmeän välähdyksen palvelusta, jossa oli tallennettuna paljon erilaisia kuvia.
Miettisikö hän tavaroita? Rahaa? Todistuksia ja arvosanoja? Suorituksia ja titteleitä? Pölypalleroita nurkissa ja sormenjälkiä keittiön kaappien ovissa kesäkuussa 2018? Muistaisiko hän, että ikkunat jäivät pesemättä edellisenä keväänä 2017 tai että saman vuoden jouluna en ollut leiponut itse kaikkia perinneherkkuja?
Hän muistaisi lasten syntymät. Hän muistaisi pienten käsien taputtelun ja luottavaisen kehon painautumisen syliin. Sulkiessaan silmänsä hän näkisi loistavat pienet ympyräsilmät lähellään. Kuulisi naurun ja uniäänen yh-yh-yh. Muistaisi pehmeiden hiusten tuoksun. Hän olisi onnellinen, että valitsi nuorena äitinä työelämän sijasta ajan lastensa kanssa. Hän muistaisi ihmisten kyselleen ihmeissään, miksei hän mene töihin, vaikka lapsi täyttää kolme ja hän jää tyhjän panttina kotiin ilman tuloja. Hän tietäisi, että ne tyhjänpanttivuodet ovat ehkä olleet hänen elämänsä kultaisimmat. Siinä yksin keinutellessaan hän hymyilisi, niin kuin lapselle vuosikymmeniä sitten.
Hän olisi onnellinen puolisostaan. Hän muistaisi sen, miten molemmat olivat halunneet nähdä vaivaa suhteen eteen, rakastaa myötä- ja vastamäessä. Ei hän olisi vastamäkiä unohtanut, mutta hän muistaisi niistä sen, että yhdessä mentiin läpi vaikka mistä. Hän muistelisi lämmöllä pariterapiajaksoa ja etenkin elämää sen jälkeen. Hän olisi onnellinen valinnastaan, avioliitostaan, vaikka ihmiset olivatkin aikoinaan varoitelleet, ettei noin nuorena kannata naimisiin mennä. Hän olisi onnellinen, että meni silti.
Hän olisi ehkä onnellinen, että uskalsi avautua elämään omannäköistään elämää. Uskalsi kirjoittaa, vaikka samalla avasi näkyväksi omaa sisintään. Uskalsi elää aidosti. Olla se, mikä oli, kulloisenakin ajanjaksona. Hän muistelisi hyviä ihmissuhteita. Olisi onnellinen ihmisistä, jotka olivat olleet aitoja ja vilpittömiä. Sellainen hän oli itsekin halunnut olla, silloinkin, kun ihmissuhteeseen oli tullut kipeä ero tai etääntyminen. Hän olisi onnellinen siitä, ettei ollut antanut kohdella itseään huonosti.
Niin, juuri nyt teen niitä valintoja, joita sitten vanhuksena pääsen tai joudun mahdollisesti puntaroimaan.
Unenomaisessa kuvassani vanhus keinuttelee hiljalleen, katselee menneeseen. Hän ymmärtää, että vaikka hän on itse valinnut, niin kuitenkin viime kädessä aina Luojan sallimana on tullut kaikki. Hitaasti hän kääntää katseensa tulevaan. Mennyt elämä haalistuu taka-alalle, pienenee, loittonee.
Mitä on mahdollisesti mielessäni maallisen taivallukseni viimeisellä suoralla? Ehkä se, että ilo on jo lähellä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys