Lasten kasvatuksessa yksi vaikeimmista asioista on mielestäni hallita lapsen virtuaalimaailmaa. Elämme merkillistä aikaa, joka on hyvin erilainen kuin elämä, johon itse lapsena kasvoin. Oman ikäpolveni lapset olivat paljon ulkona. Leikimme ja pelasimme pihapelejä, askartelimme käsin erilaisia asioita, tapasimme kasvokkain ja kirjoitimme paperikirjeitä. Makoilimme lattialla, kun ei ollut mitään tekemistä, ja yhtäkkiä legoleikki alkoi tuntua houkuttelevalta. Retki kirjastoon oli viikon kohokohta, sen jälkeinen ilta kului kotona rattoisasti.
Mitä omat lapseni tekevät? Mikä on se valtava virta, joka jatkuvasti kutsuu imullaan lapsiani käyttämään kaiken liikenevän aikansa älylaitteiden sisäiseen virtuaalimaailmaan? Vilkkuvan näytön kutsu leijailee kodissamme jatkuvasti. Pelaa hetki, tule tänne aktiviteetin ääreen, se kutsuu. Täällä ovat myös ystäväsi, täällä on kaikki. Joka solullaan ja aistinosallaan lapsi on herkistynyt virtuaalimaailman kutsulle. Vanhempana puntaroin mielessäni vaihtoehtoja. Olisi niin helppoa sanoa, että pelaa sitten. Kuitenkin usein raskas tehtäväni vanhempana on sanoa ei. Ja ottaa vastaan lapsen reaktio.
Tiedän, etten ole ongelman kanssa yksin. Olemme keskustelleet paljon yhdessä toisten vanhempien kanssa, miten ongelman kanssa kannattaisi toimia. Olemme olleet todella väsyneitä ja turhautuneita. Neuvottomiakin. Joku asettaa peliajat uudelleen ja uudelleen vain todetakseen, että vanhemman valvonnan vähänkään herpaantuessa ne lähtevät lapasesta. Toisinaan uhkaamme heittää pelikoneet ikkunasta pihalle, tai lievemmän version mukaan kantaa jäähylle varastoon. Koneet matkaavat kodin ja varaston väliä, joskus ne viipyvät matkallaan viikon, joskus kuukauden. Joku harkitsee luopuvansa niistä loppuiäksi. Osta itse itsellesi sitten, kun muutat, olen itsekin sanonut lapselleni. Ja jo näin sanoessani mielessäni häilyy kuva lapsen riemusta, kun hän avaa joulupaketista toivottua laitetta.
Koen näistä teknologian laitteista suurimmaksi haasteeksi älypuhelimen. Nykyään tuntuu, että älypuhelin on lapsen käteen kasvanut uusi uloke, jolla on kaikki oikeus olla siinä. Sitä oikeutta ei ole missään kirjoitettu, muistutan itselleni uudelleen ja uudelleen. Ajattelen, että älylaitteet ja niiden suomat mahdollisuudet ovat niin uusia ilmiöitä elämässämme, ettemme ole oikein osanneet luoda vielä viisasta ja laajaa käsitystä niistä. Laajoja tutkimuksia älypuhelimen käytön vaikutuksista esimerkiksi lasten kasvuun ja kehitykseen ei ole vielä julkaistu, ja siten lapsemme elävät koekaniineina tässä asiassa.
Mietin usein, uhraanko lapseni ainoan lapsuuden laskemalla hänet koekaniiniksi teknologialle ja tulen aina samaan tulokseen, että en uhraa. Siksi rajoitan hänen puhelimen käyttöään. Luen psykologien artikkeleita, jotka pohtivat samaa ongelmaa ja nyökkäilen hiljaa. Vaikka nämä artikkelit tuntuvat jäävän joko monelta lukematta tai jonkun hallitsemattoman yleisen teknologiaimun ahnauden alle, voimaannun niistä itse. Keskustelen teinini kanssa siitä, mitä liika pelaaminen tekee hänen aivoilleen. Ilahdun siitä, että teini kuuntelee ja tuntuu jopa ottavan asian vakavasti. Kerron hänelle yhä uudelleen, etten tee rajoitusta siksi, että haluaisin olla tylsä ja hankala, vaan siksi, että koen vastuuta asiasta ja haluan hänen parastaan.
Teinin tokaluokkalaisella pikkuveljellä ei ole vielä älypuhelinta. Eikä kovin pian tule. Välillä huoli täyttää mieleni. Mitä ajattelen siitä, jos lastani syrjittäisiin älypuhelimen puuttumisen vuoksi? Entäpä jos lapseni jääkin kehityksessä jälkeen, koska hänellä ei ole älypuhelinta? Jos hänestä tuleekin isona joku tulevaisuuden koodari ja jokin ratkaisevan lahjakas jää hänellä kehittymättä, koska hän ei saanut lapsena mahdollisuutta kasvaa yhteen puhelimen kanssa niin kuin kaikki toiset kasvoivat?
Huolten kasvaessa ravistelen itseäni hereille. En halua, että pieni lapseni koukuttuu mihinkään virtuaaliseen, joka on vieläpä laadittu niin, että lapsen tuleekin koukuttua. En halua, että lapseni aivot kehittyvät suuntaan, jossa nopeat impulssit hallitsevat. Teknologia soluttautuu elämiimme ja lapseni elämään aivan tarpeeksi, vaikkei hänellä omaa älypuhelintaan olekaan. Hän pelaa Playstationilla ja Wiilla. Hänet tuntien tiedän, että hän on taatusti riittävän perehtynyt kavereidensa älypuhelimiin ja niiden mahdollisuuksiin vierestä seuranneena, vaikkei hänen kädessään omaa uloketta olekaan.
Haluan tarjota lapselleni mahdollisimman pitkälle sellaisen elämän, jolla on tutut ja vahvat perinteet. Läheisyyttä, yhdessäoloa, luontoa, yhteisiä kirjojenlukuhetkiä, kylästelyä kasvokkain. Tokaluokkalaiseni, miksi en hanki sinulle älypuhelinta, vaikka jokaisella muulla ikäiselläsi on se jo?
Lapseni, ajattelen aivojasi. Toivon, että ne saavat pääosin kehittyä aidoissa kohtaamisissa ihmisten kanssa. Tehtäväni on suojella sinua, valvoa, että aivosi saavat riittävästi lepoa, sopivasti virikkeitä sekä myös luovuuden kehitykselle erittäin tärkeää aikaa, sitä, kun ei ole mitään tekemistä.
Toivon, että opit lukemaan ilmeitä ihmisten kasvoilla, tunnelmia ja pieniä eleitä. Toivon sinun näkevän aina ensisijaisesti luonnon ja sen moninaisen kauneuden. Toivon sinun ajatuksesi viipyvän pakkasilman hengityksen huurussa, syksyn lehtien kahinassa tai kesätuulen tuoksussa. Toivon, että opit aistimaan, ammentamaan voimaa ympärillä olevasta, juurtumaan vahvasti maahan. Haluan opettaa sinulle tunteet, ihmisen oikeudet ja velvollisuudet. Haluan, että opit tuntemaan oman todellisen arvosi. Toivon, että opit hakemaan lohtusi toisen ihmisen luota. Sieltä, missä sydäntäsi vasten sykkii toinen sydän ja kyyneleet voi käsin pyyhkiä pois. Näitä asioita ei älypuhelimen näyttö sinulle valitettavasti voi tarjota, tai ainakin sen tarjoama todellisuus on hyvin erilainen.
Keväällä havaitsimme puolisoni kanssa erikoisen ilmiön. Esikoisen älypuhelimen vaikutuksesta takapenkin matkustajat eivät osanneet suunnistaa edes tutuilla teillä. Maisemien katseleminen oli tyystin unohtunut, valoa hohtava näyttö oli vanginnut ajatukset. Kesäloman alkaessa ojensimme takapenkille laminoidun karttakirjan teinin puhelimen siirtyessä karttakirjan paikalle hansikaslokeroon. Kiersimme kuukauden Suomea ja vähän Norjaakin. Sevettijärven tiellä takapenkillä oli havaittavissa tylsyyden poikasta, mutta kestimme sen. Kesäinen Suomi näytti meille parhaat puolensa, se hehkui ja loisti värien eri sävyissä. Mieliimme jäi monia muistoja, jotka tulevat lämmittämään pitkään. Niin paljon kuin tekomme radikaalisuutta etukäteen puolisoni kanssa pohdimme, tulimme huomaamaan, että vaihtokauppa oli ainutlaatuinen ja mahtava. Se oli sopusoinnussa sisimpien tarpeidemme kanssa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys