Olen omassa elämässäni saanut kokea noita erityisiä hetkiä kahtena ajanjaksona. Hetkiä, jolloin olen katsellut tuttuja pikkuruisia kasvoja niin läheltä, että ympäröivä maailma on jäänyt kauaksi ulkopuolelle. Molemmista ajanjaksoista on jo jonkin verran aikaa, mutta nuo hetket ovat varmasti sellaisia, jotka häviävät ihmisen mielestä vasta viimeisten muistikuvien joukossa.
Silloin tällöin kohtaan kysymyksen, voiko toisen lasta rakastaa. Omakohtainen vastaukseni on kyllä. Ja ei vain voi, vaan sitä rakastaa. Ilman ehtoja ja kaikki aistit auki. Koen olevani tämänhetkisessä elämässäni etuoikeutetussa asemassa, koska näen pieniä vauvoja päivittäin. Yksi ehdottomasti parhaista asioista elämässä onkin mahdollisuus pysähtyä, olla läsnä ja avata syli. Sylin avaaminen tekee minut haavoittuvaksi, koska avaan myös rakkauteni oven, mutta en kadu.
Se hetki. Täydellinen pysähtyminen.
Ei ole väliä, mikä pienen ihmisen ihonväri tai tausta on. Ei ole väliä kasvojen piirteillä, raajojen asennoilla tai silmien harhailevalla katseella. Melkein on niin, että mitä haavoittuvampi lapsen asema on, sitä suurempi on rakkaus.
Hän on niin pieni. Kaikessa keskeneräisyydessään täydellinen. Niin tietämätön, mutta aitoudessaan viisaampi kuin moni iso ihminen. Niin haavoittuva, mutta samalla hänessä virtaa vahva elämä. Niin suloinen.
Niin suloinen.
Rutiini on minulle tuttu, mutta en kyllästy siihen koskaan. Kohotan vähän hihojani, otan ehkä tipan desinfiointiainetta ja hieron sen käsiini. Ojennan käteni. Pehmennän otteeni ja ääneni, avaan aistini yhteyteen, johon vain paljas ihminen pääsee. Teko on minulle valinta, mutta hän on siinä pystymättä itse vaikuttamaan asiaan. Siksi pitelen häntä kuin maailman arvokkainta asiaa. Sillä sitä hän on.
Hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hän luottaa, niin kauan kunnes maailma osoittaa, että se joko on tai ei ole hänen luottamuksensa arvoinen. Maailman epätäydellisyydessä me jaamme hetken täydellisyyden, luotamme molemmat, tarraudumme luottamuksen tyynnyttävään voimaan, olemme.
Minä hymyilen hänelle. Hän katselee tarkasti kasvojani.
En tiedä, mitä hän ajattelee. Minä olen häikäistynyt hänen olemuksestaan, myyty pienelle katseelle ja maailman suloisimmalle tuoksulle.
Jos sillä hetkellä ajaudun ylipäätään ajattelemaan mitään, ajattelen ehkä kahta asiaa. Toinen on kiitos siitä, että saan olla hänen kanssaan tämän hetken. Toinen on pyyntö, kaikessa hiljaisuudessaan vahva. Kaikkivaltias Jumala, pidäthän tämän lapsen lähelläsi aina.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys