En us­ko, et­tä olen ai­noa ih­mi­nen, joka ajoit­tain pai­nis­ke­lee ny­ky­tek­no­lo­gi­an il­mi­öi­den, ku­ten äly­pu­he­li­men käy­tön ja so­men kans­sa. Elä­mäs­sä­ni on ai­ko­ja, jol­loin äly­pu­he­lin pai­naa ras­kaas­ti kä­des­sä­ni. Noi­na ai­koi­na pu­he­li­men ali­tui­ses­ti ulot­tu­vil­la pi­tä­mi­nen, tois­tu­va au­to­maat­ti­nen kä­den kur­kot­ta­mi­nen pu­he­lin­ta koh­ti ja so­vel­lus­ten se­laa­mi­nen tun­tu­vat enem­män kuor­mit­ta­van kuin tuo­van iloa. Tun­tuu, et­tä pu­he­li­mel­la on tai­pu­mus val­la­ta pin­ta-alaa elä­mäs­tä­ni vai­vih­kaa, ja sen käy­tön kans­sa on ol­ta­va valp­paa­na.

Olen miet­ti­nyt suh­det­ta­ni äly­pu­he­li­meen ja so­meen koko sen ajan, kun ne ovat ulot­tu­vil­la­ni ol­leet. Olen yrit­tä­nyt so­peu­tua ny­ky­ai­kaan ja ol­la tyy­pil­li­nen täs­sä ajas­sa elä­vä ih­mi­nen. Jo­kin osa mi­nus­sa on ka­pi­noi­nut tuo­ta so­peu­tu­mis­ta vas­taan, min­kä vuok­si some-elä­mä ei ole täy­sin saa­nut nie­lais­tua mi­nua si­sään­sä. Sil­ti vii­me ai­koi­na olen ko­ke­nut tar­vet­ta vä­hen­tää en­nes­tään­kin vä­häis­tä so­men käyt­tö­ä­ni. Vä­hen­tä­es­sä­ni sitä olen tun­te­nut syyl­li­syyt­tä, pel­koa sii­tä, et­tä jään to­taa­li­sen ul­ko­puo­lel­le kai­kis­ta so­si­aa­li­sis­ta ku­vi­ois­ta sekä pel­koa sii­tä, et­tä jään pait­si jos­ta­kin ajal­le omi­nai­ses­ta ja vält­tä­mät­tö­mäs­tä. Olen ko­ke­nut riit­tä­mät­tö­myyt­tä, ris­ti­rii­taa ja är­syyn­ty­mi­sen tun­net­ta. Mut­ta mikä pa­ras­ta, olen ko­ke­nut suur­ta rie­mua ja va­pau­den tun­net­ta sekä myös jon­kin­lais­ta eheyt­tä sii­tä, et­tä voin mää­ri­tel­lä it­se elä­mä­ni ja sen, mi­hin ai­ka­ni käy­tän.

Lii­tyin Fa­ce­boo­kiin pari vuot­ta sit­ten, kos­ka kä­vin eräs­tä verk­ko­kurs­sia ja pää­sin näin sul­jet­tuun kes­kus­te­lu­ryh­mään. Elin Fa­ce­boo­kin kans­sa ly­hy­eh­kön vai­heen, jol­loin yri­tin pääs­tä mu­kaan sen ku­vi­oi­hin ja ol­la edes jol­lain lail­la ak­tii­vi­nen. Huo­ma­sin kui­ten­kin mel­ko pian, et­tä vie­rai­lut Fa­ce­boo­kis­sa al­koi­vat ol­la mi­nul­le vält­tä­mä­tön paha ja pa­kol­li­nen ru­tii­ni. Tyk­käi­lin sar­jas­sa ih­mis­ten ku­vis­ta ja päi­vi­tyk­sis­tä, jot­ta ku­kaan ei ih­met­te­li­si, mik­si en kos­kaan tyk­kää. Tyk­kää­mi­ses­tä­ni lop­pui tyk­kää­mi­nen, mikä tun­ne ei ol­lut si­dok­sis­sa ih­mis­ten jul­kai­sui­hin vaan oman ru­tii­ni­ni pa­ko­no­mai­suu­teen. Lo­pe­tin lä­hes ko­ko­naan tyk­käys­pai­nik­keen käy­tön. Sa­mal­la vie­rai­lu­ni Fa­ce­boo­kis­sa jäi­vät myös lä­hes ko­ko­naan. Fa­ce­book ei ole vain mi­nun lem­pi­jut­tu­ni, ja tämä tie­to hel­pot­taa elä­mää­ni pal­jon.

Ins­tag­ram on mie­les­tä­ni Fa­ce­boo­kia lem­pe­äm­pi so­me­ka­na­va. Olen jopa hy­väk­sy­nyt sen so­vel­luk­sen pu­he­li­mel­le­ni. Se­lai­len ku­via sil­loin kun tah­don ja eh­din, ko­e­tan ol­la pa­kot­ta­mat­ta it­se­ä­ni mi­hin­kään. Ajoit­tain tun­nen edel­leen hä­tää sii­tä, mitä mah­dol­li­ses­ti ta­pah­tuu, jos jä­tän tois­tu­vas­ti tyk­kää­mät­tä jois­ta­kin seu­raa­mie­ni hen­ki­löi­den jul­kai­suis­ta. Mie­le­ni tul­kit­see asi­an hel­pos­ti niin, et­tä jos ei tyk­kää, ih­mi­nen eh­kä ko­e­taan vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäk­si tai pa­han­tah­toi­sek­si, mitä en to­del­la­kaan ha­lua ol­la. Muis­tu­tan it­sel­le­ni yhä uu­del­leen ja uu­del­leen, et­tä myös so­mes­sa voin ol­la vil­pit­tö­mäs­ti va­paa juu­ri sel­lai­se­na kuin olen. Ty­kä­tä suu­rel­la sy­dä­mel­lä sii­tä, mis­tä tyk­kään. Ol­la va­paas­ti tyk­kää­mät­tä.

Koen some-elä­män vah­vas­ti tois­si­jai­se­na oi­ke­an elä­män rin­nal­la. Ajat­te­len ih­mi­siä ih­mi­si­nä, jot­ka tun­nen. Sil­ti hu­vi­tun ja nau­tin puo­li­tut­tu­jen haus­kois­ta päi­vi­tyk­sis­tä. Ilah­dun, kun saan ja­kaa pa­lan kau­em­pa­na asu­van tut­ta­va­ni elä­mäs­tä. Kai­paan au­rin­koon näh­des­sä­ni lo­ma­ku­via rän­tä­sa­teen rum­mut­ta­es­sa ik­ku­na­lau­taa. Haa­vei­len. Ins­pi­roi­dun. Tsemp­paan ja toi­von hy­vää. Täl­lai­nen on some, jon­ka ha­lu­an­kin elä­mää­ni ot­taa ja jota sie­dän. Elä­mä­ni ja ole­mas­sa­o­lo­ni ei­vät ole kui­ten­kaan so­mes­ta kiin­ni. Olen ihan yh­tä pal­jon hen­gis­sä ja koen elä­myk­siä, vaik­ka päi­vi­tän­kin nii­tä har­voin so­meen. Oli­si niin hie­noa, jos ku­kaan meis­tä so­si­aa­li­sen me­di­an reu­na­mil­la elä­vis­tä ei pel­käi­si jää­vän­sä ul­ko­puo­lel­le tai jos­ta­kin rat­kai­se­van suu­res­ta pait­si vain sik­si, et­tei ole ak­tii­vi­nen ne­tis­sä. Kos­ka, lop­pu­jen lo­puk­si kui­ten­kin, to­sie­lä­mä on ai­to ja some sii­tä vain ka­pea sii­vu, eräs mah­dol­li­nen tapa to­teut­taa it­se­ään.

Hy­vin ylei­ses­sä tie­dos­sa on myös il­miö, et­tä some kou­kut­taa. Mie­les­tä­ni jo­kai­nen ai­kui­nen on it­se vas­tuus­sa so­men käy­tös­tään ja sii­tä, on­ko jo ad­dik­toi­tu­nut tai vaa­ras­sa kou­kut­tua. Las­ten suh­de so­meen ja äly­pu­he­li­men käyt­töön taas on ihan oma ai­heen­sa, niin pal­jon sen ra­jaa­mi­nen mi­nu­a­kin van­hem­pa­na mie­ti­tyt­tää.