Ai­na vä­lil­lä jään poh­ti­maan jon­kin tie­tyn ta­van tai asi­an ole­mas­sa­o­loa. Yleen­sä mi­nul­la on ol­lut jo­kin on­gel­mal­li­nen ti­lan­ne tai tun­ne ky­sei­sen asi­an yh­tey­des­sä. Yk­si täl­lai­nen ajoit­tain aja­tuk­sia he­rät­tä­vä asia it­sel­le­ni on kät­te­le­mi­nen.

Mik­si ih­mi­set kät­te­le­vät? Mitä kät­te­le­mi­sel­lä ha­lu­taan ker­toa? Pi­dät­kö sinä kät­te­le­mi­ses­tä?

En tie­dä kät­te­le­mi­sen his­to­ri­aa, mut­ta ole­tan, et­tä se on siir­ty­nyt ta­pa­kult­tuu­ri­na su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le. Ai­na­kin vii­meis­ten su­ku­pol­vien ajan suo­ma­lai­set van­hem­mat ovat opet­ta­neet ta­van lap­sil­leen: on koh­te­li­as­ta kä­tel­lä, ojen­na­han nyt kä­te­si.

On ti­lan­tei­ta, jois­sa kät­te­len mie­lel­lä­ni. Kun ta­paan uu­den ih­mi­sen, esit­te­len yleen­sä it­se­ni ja kät­te­len. Jois­sa­kin ti­lan­teis­sa kät­te­ly on tapa osoit­taa kun­ni­oi­tus­ta, tapa toi­vot­taa kaik­kea hy­vää tai ot­taa osaa. Kä­den­pu­ris­tuk­sel­la voi vies­tiä pal­jon. Olen huo­man­nut si­nut, ha­lu­an si­nul­le hy­vää, pi­dän si­nus­ta. Kiva näh­dä. Ter­ve­tu­loa. Pit­käs­tä ai­kaa. On­nea ja siu­naus­ta.

On myös ti­lan­tei­ta, jois­sa jät­täi­sin mie­lel­lä­ni kät­te­le­mät­tä. Tut­tu­ja ih­mi­siä, joi­ta näen sään­nöl­li­ses­ti ja usein, tun­tuu vä­hän vi­ral­li­sel­ta kä­tel­lä. Yh­tei­sis­sä ko­koon­tu­mi­sis­sa, jois­sa on pal­jon ih­mi­siä, kät­te­ly voi tun­tua vä­hän mer­ki­tyk­set­tö­mäl­tä, var­sin­kin, jos ih­mi­set ei­vät py­säh­dy edes kat­so­maan toi­si­aan sil­miin. Mie­les­tä­ni ai­no­at, jot­ka koh­taa­mat­to­mas­ta jouk­ko­kät­te­lys­tä hyö­ty­vät, ovat eri­lai­set le­vi­ä­vät fluns­sa­pö­pöt.

Kun ojen­nat kä­te­si, an­nat it­ses­tä­si pa­lan, näin ajat­te­len. Kos­ke­tus toi­seen ih­mi­seen on ai­na enem­män tai vä­hem­män voi­ma­kas het­ki. Tur­val­lis­ta ja ti­lan­tees­ta kiin­nos­tu­nut­ta ih­mis­tä kät­te­lee mie­lel­lään. Vai­ke­aa kät­te­ly voi ol­la sil­loin, jos koh­taa­mi­nen ei tun­nu ai­dol­ta.

äi­ti­nä olen teh­nyt lin­jauk­sen, et­ten pa­ko­ta las­ta kät­te­le­mään, el­lei tämä it­se ha­lua. Kiin­ni­tän hel­pos­ti huo­mi­on lap­sen kas­voil­la nä­ky­vään pe­lok­kaa­seen il­mee­seen, kun van­hem­pi pa­tis­taa hän­tä kät­te­le­mään. Pys­tyn hy­vin sa­mais­tu­maan tun­tee­seen. Tuol­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa yleen­sä hy­myi­len lap­sel­le ja sa­non, et­tei si­nun tar­vit­se kä­tel­lä. Vies­ti­tän hy­myl­lä­ni lap­sen ole­van ai­van yh­tä ter­ve­tul­lut, kät­te­li hän tai ei.

Mie­les­tä­ni pelk­kä kät­te­le­mi­nen si­nän­sä ei ole ai­noa hyvä tapa ter­veh­tiä. Kät­te­ly­ri­tu­aa­lia tär­ke­äm­pää on koh­taa­mi­nen. Pi­kai­nen tie­dos­ta­va kat­se huo­neen toi­sel­ta lai­dal­ta ter­veh­dys­sa­no­jen kans­sa voi ol­la pal­jon me­kaa­nis­ta kät­te­lyä läm­mit­tä­väm­pi ko­ke­mus. Kat­se hy­myn kans­sa on jo hui­ke­an kiva.

Jos kä­tel­les­sä ei koh­taa, olo jää jo­ten­kin tyh­jäk­si. Mut­ta kun käsi koh­taa kat­seen ja sa­no­jen kans­sa, sen pu­ris­tuk­sen läm­pö jää mie­leen pit­käk­si ai­kaa.