Kat­se­len uu­den asun­to­ni ik­ku­nas­ta avau­tu­vaa mai­se­maa. Tuu­li­nen syys­kau­pun­ki on kau­nis, mut­ta sen ihai­lu tun­tuu vää­räl­tä näin kai­ken te­ke­mi­sen kes­kel­lä. Pi­täi­si se­lail­la kurs­si­ka­te­go­ri­oi­ta ja et­siä etei­seen vaa­te­rek­kiä. Pi­täi­si jär­jes­tel­lä lo­put ta­va­rat, käy­dä naa­pu­ris­sa pyyk­kää­mäs­sä ja tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin.

Uu­teen paik­kaan muut­ta­mi­nen ei lopu muut­to­ta­va­roi­den le­vit­te­le­mi­seen. Huo­maan sen nyt muu­tet­tu­a­ni uu­teen kau­pun­kiin usei­den Hel­sin­ki-vuo­sien jäl­keen. Olen ai­van uu­des­sa ti­lan­tees­sa en­kä osaa sa­noa, on­ko sen luo­ma tun­ne hyvä vai huo­no. Muu­tos tuli joka ta­pauk­ses­sa tar­pee­seen, ja sik­si yri­tän suh­tau­tua kaik­keen eteen tu­le­vaan avoi­min sil­min, kor­vin ja sy­dä­min.

Olet­ko kos­kaan ol­lut sa­mas­sa ti­lan­tees­sa? Useim­mat nuo­ret muut­ta­vat jos­sain vai­hees­sa elä­mää pois ko­toa, ja usein elä­mä tuo eteen muut­to­ja vie­lä sen­kin jäl­keen. Uu­si ym­pä­ris­tö tuo omat haas­teen­sa ja pel­kon­sa, mut­ta se voi tar­jo­ta myös kai­va­tun muu­tok­sen.

Saan ol­la kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä muut­ta­es­sa­ni mi­nua oli odot­ta­mas­sa ys­tä­viä ja ka­ve­rei­ta, joi­den avul­la voin al­kaa ra­ken­taa omaa elin­pii­ri­ä­ni uu­des­sa asuin­pai­kas­sa. Kai­kil­la ei ole sa­moin. Mo­net tut­ta­va­ni ovat muut­ta­neet uu­del­le paik­ka­kun­nal­le ja asun­toon tun­te­mat­ta ke­tään val­miik­si. Tämä voi ai­heut­taa elä­mäs­sä mel­ko ra­jul­ta­kin tun­tu­van krii­sin, kos­ka tun­te­ma­ton­ta on vai­ke­aa ol­la pel­kää­mät­tä.

Ker­roin erääl­le ys­tä­väl­le­ni, mi­ten en­sim­mäis­tä ker­taa tääl­lä seu­roi­hin men­nes­sä­ni se niin tu­tuk­si tul­lut häm­men­nys val­ta­si mi­nut. As­te­lin oves­ta si­sään ja ajat­te­lin, et­tä mi­käs täs­sä vah­vas­sa elä­mäs­sä, tun­nen tääl­tä jo muu­ta­mia. Rii­sut­tu­a­ni ta­kin kä­vin ves­sas­sa ja pa­la­sin etei­seen.

Sil­loin se is­ki. Sei­soin nau­la­koi­den vie­res­sä ja mie­tin, mik­si olin tul­lut niin ajois­sa seu­roi­hin ja mik­si en ol­lut pyy­tä­nyt ke­tään ka­ve­rik­si. Yk­si­näi­syy­den aal­to pyyh­käi­si ylit­se­ni, ja muu­ta­man se­kun­nin ka­duin saa­pu­mis­ta­ni. Sit­ten ryh­dyin mie­les­sä­ni oh­jeis­ta­maan it­se­ä­ni: Me­nen tuon­ne is­tu­maan, otan kän­ny­kän kä­teen ja odot­te­len. Mi­nun ei tar­vit­se näyt­tää roh­ke­al­ta ja vah­val­ta, kos­ka en ole sitä nyt.

Pu­rin tun­net­ta ys­tä­väl­le­ni. Hän kes­keyt­ti pur­kauk­se­ni ja sa­noi: ”Se on ai­ka siis­ti tun­ne, kun jos­kus huo­maa, mi­ten pal­jon sii­nä ym­pä­ril­lä on ih­mi­siä, jot­ka kaik­ki ajat­te­le­vat sa­moin. Har­va on muut­ta­nut uu­del­le paik­ka­kun­nal­le ko­ke­mat­ta sa­mo­ja tun­tei­ta nois­sa uu­sis­sa ti­lan­teis­sa.”

Hu­vit­ta­vaa kyl­lä, tun­sin yl­peyt­tä ys­tä­vä­ni vii­sais­ta sa­nois­ta. Pää­tin kir­joit­taa teks­tin, jo­hon si­säl­ly­tän tuon pät­kän.

Kes­kus­te­lun jat­ku­es­sa pää­dyim­me pu­hu­maan omas­ta roo­lis­ta ih­mis­suh­teis­sa. Kun­pa nuo kaik­ki muut­to­ko­ke­muk­set muis­tai­si sil­loin, kun it­se on jo ko­tiu­tu­nut jon­ne­kin. Uu­sia ih­mi­siä muut­taa joka vuo­si omaan­kin lä­hiym­pä­ris­töön, jo­ten tein it­sel­le­ni mo­ti­voin­ti­lis­tan:

1. On­ko joku uu­si?

2. Voi­sin­ko ky­syä hä­nen ni­me­ään?

3. Voi­sin­ko kut­sua hä­net ky­lään?

4. Jos voi­sin, mik­si­pä en kut­sui­si?