Huo­men­ta. Tuo toi­vo­tus, joka usein lau­su­taan uni­hiek­kaa sil­mis­tä va­ris­tel­len, tun­tuu va­loi­sal­ta ja au­rin­gol­ta, vaik­ka ul­ko­na sa­tai­si vet­tä. Päi­vä on alus­sa, ja taas on tar­koi­tus ke­rä­tä it­sen­sä sän­gyn poh­jal­ta tä­män päi­vän haas­tei­ta ja mah­dol­li­suuk­sia et­si­mään. On mu­ka­vaa sa­noa tuo ly­hyt huo­mi­o­no­soi­tus, vaik­ka muu­ten aa­mui­nen olo oli­si hy­vin­kin pu­hu­ma­ton.

On ai­na­kin yk­si paik­ka, jos­sa tuo toi­vo­tus pie­nen li­säyk­sen kera tuo aa­muu­ni vie­lä tär­ke­äm­män mer­ki­tyk­sen. Su­vi­seu­rois­sa olen mo­nes­ti he­rän­nyt kuu­lu­tuk­seen, jos­sa uu­den päi­vän tu­loa ter­veh­di­tään ilol­la: ”Hy­vää huo­men­ta, Ju­ma­lan ter­ve. Olem­me saa­neet he­rä­tä uu­teen aa­muun.”

Tuo meil­le mo­nil­le tut­tu lau­sah­dus tuo it­sel­le­ni pelk­kä­nä mie­li­ku­va­na tun­teen tur­val­li­suu­des­ta, ruo­hos­ta, tuu­les­ta, au­rin­gos­ta, sa­tees­ta ja toi­veik­kuu­des­ta. Li­säk­si lau­sah­dus si­säl­tää sy­vem­män sa­no­man sii­tä, mi­ten jo­kai­nen aa­mu on meil­le an­net­tu lah­ja, ja sik­si sii­tä voi ol­la kii­tol­li­nen.

Ju­ma­lan ter­ve. Ju­ma­lan rau­haan. Nämä it­sel­le­ni tär­keim­mät toi­vo­tuk­set si­säl­tä­vät ta­paa­mi­sen ja hy­väs­tien sa­nat, jot­ka kui­ten­kin ovat pal­jon mer­ki­tyk­sel­li­sem­piä kuin moi, hei tai heip­pa. Sy­vem­pi mer­ki­tys nii­hin nou­see us­kos­ta ja us­ko­nyh­tey­des­tä. Ju­ma­lan ter­ve vies­tii mi­nul­le iloa ta­paa­mi­ses­ta ja mat­ka­ys­tä­vän nä­ke­mi­ses­tä, sa­mas­ta us­kos­ta ja sen tuo­mas­ta tur­vas­ta. Ju­ma­lan rau­haan taas mer­kit­see mi­nul­le sitä, et­tä jä­tän us­ko­vai­sen ys­tä­vän Ju­ma­lan huo­maan ja ru­koil­len luo­tan sii­hen, et­tä Ju­ma­la ar­mos­saan siu­naa hä­nen mat­kaan­sa, ja pi­tää hä­nes­tä huol­ta. Voin luot­taa, et­tä nä­em­me vie­lä, jos Ju­ma­la niin on hy­väk­si näh­nyt.

On­nea ja Tai­vaan Isän siu­naus­ta. Kuin­ka pal­jon tuo lau­se si­säl­tää­kään. On­nea, on­nel­li­suut­ta, ja Tai­vaal­li­sen Isäm­me siu­naus­ta toi­vot­ta­es­sa tun­tuu kuin sa­no­jen mu­ka­na nii­den koh­teel­le siir­tyi­si vä­hän enem­män kuin vain lau­su­tut sa­nat. Tai­vaan Isä kuu­los­taa mi­nus­ta juu­ri oi­ke­al­ta ta­val­ta pu­hua Ju­ma­las­ta. Sen soin­nis­sa on läm­pö ja hy­vän­tah­toi­suus.

Hy­vää yö­tä. Päi­vän päät­teek­si lau­sut­tu toi­vo­tus si­säl­tää mie­les­tä­ni koko päi­vän ta­pah­tu­mien taak­se jät­tä­mi­sen ja hy­väk­sy­mi­sen. Eri­tyi­ses­ti pi­dän ta­vas­ta, jota meil­lä ko­to­na käy­te­tään: ”Hy­vää yö­tä ja Ju­ma­lan rau­haan.” Päi­vä pää­te­tään sii­hen, et­tä las­ke­taan oma ar­ki­suu­den va­rus­tus, ja heit­täy­dy­tään Ju­ma­lan siu­nauk­sen sy­liin yö­le­vol­le. On tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä yön jäl­keen tu­lee taas aa­mu, jos Ju­ma­la niin suo.

Mi­nul­le toi­vo­tuk­set ovat sa­nan var­si­nai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä tu­le­vai­suu­teen suun­taa­via ja toi­veik­kai­ta lau­sah­duk­sia. Ne si­säl­tä­vät luot­ta­mus­ta tu­le­vai­suu­teen, toi­voon ja näi­den an­ta­jaan, Ju­ma­laan.

Tai­vaan vä­rit is­tah­ta­vat ki­vel­le vie­ree­ni.

Kau­nis­ta kiel­tä ne pu­hu­vat.

Al­ka­en aa­mun vaa­leu­des­ta

ne ku­vaa­vat etee­ni koko kau­niin päi­vä­ni kir­jon.

Il­lan saa­pu­en ne loh­dut­ta­en ker­to­vat:

– Aa­mu­kin tu­lee uu­des­taan, jos jak­sat

sä het­ki­sen odot­taa.