Is­tah­din tä­hän blo­gis­tin stu­di­oo­ni eli kimp­pa­kämp­päm­me soh­val­le. Kat­soin ulos ja huo­ma­sin, et­tä au­rin­ko on juu­ri las­ke­mas­sa. Ky­sy­mys ni­mel­tään ”On­ko elä­mäs­sä tar­peek­si?” pomp­pa­si esiin soh­van al­ta. Aluk­si se vain lei­jai­li pää­ni yl­lä, mut­ta sit­ten se al­koi kier­rel­lä sil­mie­ni edes­sä niin hur­jas­ti, et­tä hää­din sen pois. Nä­ky­vis­tä sin­kou­tu­es­saan ”On­ko elä­mäs­sä tar­peek­si?” huu­dah­ti:

– Kir­joi­ta mi­nus­ta, tai en jätä si­nua rau­haan!

– Kai mi­nun täy­tyy, vas­ta­sin.

On­ko elä­mäs­sä tar­peek­si? On­ko mei­dän, tei­dän ja hei­dän, mi­nun tai si­nun elä­mäs­sä tar­peek­si? Mil­loin jo­ta­kin on tar­peek­si? Jos­kus tun­tuu, et­tä mi­tään ei voi ol­la tar­peek­si. Usein kaik­kea on lii­an vä­hän tai lii­kaa. Tar­peek­si viit­taa sa­na­na tar­pee­seen ja sii­hen, et­tä jo­kin tar­ve täyt­tyy riit­tä­väl­lä ta­sol­la. Tar­peet ovat­kin yleen­sä on­nel­li­suu­den tai jon­kin muun ha­lu­tun asi­an edel­ly­tyk­siä.

Yh­dys­val­ta­lai­nen psy­ko­lo­gi Ab­ra­ham Mas­low on ku­van­nut ih­mi­sen pe­rus­tar­peet kuu­te­na ta­so­na, jot­ka ovat elos­sa py­sy­mi­sen, tur­val­li­suu­den, yh­teen­kuu­lu­vuu­den ja rak­kau­den, ar­vo­nan­non, it­sen­sä to­teut­ta­mi­sen ja it­sen­sä ylit­tä­mi­sen tar­peet. Mas­low’n mu­kaan tar­vit­sem­me hen­gis­sä säi­ly­mi­sen edel­ly­tyk­set ja pe­rus­tur­val­li­suu­den. Tar­vit­sem­me myös tun­teen sii­tä, et­tä kuu­lum­me jo­hon­kin ryh­mään ja mei­tä ra­kas­te­taan ja ar­vos­te­taan. Tar­ve­hie­rar­kia ei kui­ten­kaan ota tark­kaan kan­taa sii­hen, mikä on riit­tä­vä taso tyy­ty­väi­syy­den saa­vut­ta­mi­seen. Riit­tä­vä taso esi­mer­kik­si ruo­an, ve­den ja asun­non laa­dun suh­teen ei ai­na tar­koi­ta sa­maa kuin ta­voi­tel­tu elin­ta­so. Suo­ma­lai­nen yh­teis­kun­tam­me pyr­kii aset­ta­maan en­sim­mäi­set pe­rus­tar­peet jo­kai­sen oi­keu­dek­si, ja ai­na­kaan minä en usein­kaan huo­maa ol­la kii­tol­li­nen näi­den pe­rus­tar­pei­den täyt­ty­mi­ses­tä.

Vii­den­nen ja kuu­den­nen ta­son tar­pei­ta ei ole ko­vin­kaan help­poa ku­vail­la tar­kas­ti, kos­ka it­sen­sä to­teut­ta­mi­nen ja it­sen­sä ylit­tä­mi­nen ovat yk­si­löl­li­siä ja abst­rak­te­ja tar­pei­ta. Ny­ky­ään pu­hu­taan hy­vin pal­jon sii­tä, mi­ten jo­kai­sen oli­si tär­ke­ää löy­tää ala tai asia, jos­sa pää­see to­teut­ta­maan it­se­ään par­haim­mil­laan. Mo­nel­le tä­män ta­son sel­key­ty­mi­ses­sä voi men­nä hy­vin­kin pit­kä ai­ka. Oman alan, har­ras­tuk­sen tai vah­vuuk­sien löy­ty­mi­nen ei ole ai­na help­poa, ja jos­kus voi tun­tua sil­tä, et­tä pur­jeh­tii elä­mäs­sä il­man pe­rä­sin­tä. Ai­na­kin minä jou­dun usein muis­tut­ta­maan it­se­ä­ni sii­tä, et­tä elä­mä voi ol­la täyt­tä, vaik­ka en joka het­ki tie­täi­si­kään, min­ne olen mat­kal­la.

Kuu­den­nen ta­son tar­peil­la eli it­sen­sä ylit­tä­mi­sel­lä tar­koi­te­taan yh­tey­den saa­mis­ta jo­hon­kin it­seä suu­rem­paan. Esi­mer­kik­si hen­gel­li­syys toi­mii kei­no­na tä­män tar­peen saa­vut­ta­mi­seen. On esi­tet­ty, et­tä elä­män tar­koi­tuk­sen täy­tyy ol­la jo­kin omaa it­seä suu­rem­pi asia. It­sen­sä ylit­tä­mi­sen tar­peet jä­te­tään jos­kus mai­nit­se­mat­ta, kun Mas­low’n tar­ve­hie­rar­ki­as­ta pu­hu­taan. Eh­kä tä­män ta­son saa­vut­ta­mis­ta ei ko­e­ta ny­ky­a­jas­sa tar­peel­li­se­na, vaan aja­tel­laan, et­tä it­sen­sä to­teut­ta­mi­nen riit­tää elä­män tar­koi­tuk­sek­si. Ajat­te­len, et­tä Ju­ma­la loi mei­dät yh­tey­teen­sä, mut­ta tämä yh­teys rik­kou­tui syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa. Tämä yh­tey­den tar­ve saa mei­dät pyr­ki­mään ta­kai­sin hä­nen yh­tey­teen­sä. Us­ko ja luot­ta­mus Ju­ma­laan voi aut­taa mei­tä myös tyy­ty­mään sii­hen, mitä elä­mäs­sä mui­den pe­rus­tar­pei­den alu­eel­la saam­me. Tyy­ty­mi­nen ei ole vas­ten­tah­tois­ta luo­pu­mis­ta unel­mis­ta, vaan tyy­ty­väi­syyt­tä sii­hen kaik­keen, mitä on jo saa­nut.

Oveen ko­pu­te­taan. Me­nen avaa­maan, ja ”On­ko elä­mäs­sä tar­peek­si?” kurk­kaa oven­ra­os­ta. Juu­ri, kun olen läi­mäyt­tä­mäs­sä ovea kiin­ni, se huu­dah­taa:

– Riit­tää! En enää häi­rit­se si­nua. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä pu­reu­dut lii­an sy­väl­le mi­nuun, ja teet mi­nus­ta on­gel­man! Hy­väs­ti!

”On­ko elä­mäs­sä tar­peek­si?” lui­kah­taa tie­hen­sä, ja jät­tää mi­nut poh­ti­maan, oli­si­ko teks­ti jo val­mis täl­lai­se­naan.