Mie­les­sä­ni on viik­ko sit­ten teh­ty reis­su Kon­tu­poh­jaan Ve­nä­jän syys­seu­roi­hin. Läh­din mat­kal­le miet­tien, mi­tä­hän se toi­si tul­les­saan, vä­hän pel­kä­sin­kin. Osa seu­ru­ees­tam­me oli mi­nul­le en­tuu­des­taan tut­tua, mut­ta joi­hin­kin olin tu­tus­tu­nut ihan vas­ti­kään. Li­säk­si olin läh­dös­sä Ve­nä­jäl­le en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni. En­nen mat­kaa olin tu­tus­tu­nut Ve­nä­jään lä­hin­nä his­to­ri­an tun­neil­la.

Läh­dim­me mat­kaan tors­tai­na. Oli mie­len­kiin­tois­ta ylit­tää raja ja ais­tia kah­den maan vä­li­nen kont­ras­ti sekä ym­pä­ris­tös­sä et­tä kult­tuu­ris­sa. Ajo­mat­kaa ra­jal­ta oli sen ver­ran, et­tä eh­dim­me kes­kus­tel­la it­sem­me vä­syk­siin as­ti.

Vuok­raa­mam­me mök­ki oli jär­ven ran­nal­la mel­ko kau­ka­na lä­him­mäs­tä asu­tus­kes­kuk­ses­ta. Ajoim­me mo­nien pien­ten ky­lien läpi, ja tie ker­ke­si ka­ven­tua mel­koi­ses­ti en­nen pe­ril­le tu­loa. Oli jän­nit­tä­vää saa­pua ma­ja­paik­kaan pi­me­äl­lä tie­tä­mät­tä, mikä mei­tä odot­ti. Hel­po­tus oli kä­sin­kos­ke­tel­ta­vaa, kun vih­doin as­tuim­me ulos au­tois­ta.

Per­jan­tai­na meil­lä oli ai­kaa tu­tus­tua Pet­ros­koi­hin, kos­ka tie­sim­me seu­ro­jen Kon­tu­poh­jas­sa al­ka­van vas­ta seu­raa­va­na päi­vä­nä. Kier­te­lim­me kau­pun­kia kun­non tu­ris­tien ta­voin, ja kä­vim­me syö­mäs­sä kar­ja­lai­sia pe­rin­ne­ruo­kia val­mis­ta­vas­sa ra­vin­to­las­sa. Il­lal­la is­tuim­me mö­kin olo­huo­nees­sa ju­tel­len, ja ve­nä­jän­kie­li­siä vir­siä ja lau­lu­ja kuun­nel­len.

Eni­ten mat­kas­sa yl­lät­ti se, mi­ten mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä seu­rat Ve­nä­jäl­lä tun­tui­vat. Heti saa­vut­tu­am­me paik­ka tun­tui jo­ten­kin ko­toi­sal­ta. Ve­nä­läi­sis­tä seu­ra­vie­rais­ta huo­kui ter­ve­tul­leek­si toi­vot­ta­va läm­pö, ja tun­tui sil­tä kuin oli­sim­me kun­ni­a­vie­rai­ta.

Ta­val­li­ses­ti seu­rois­sa käy­des­sä olo on usein ar­ki­nen, mut­ta nois­sa syys­seu­rois­sa oli jo­tain, joka sai is­tu­maan tyy­ty­väi­se­nä ja kes­kit­ty­nee­nä mon­ta tun­tia put­keen.

Käyn­ti Ve­nä­jän syys­seu­rois­sa opet­ti jäl­leen ker­ran, et­tä us­kos­sa juu­ri se ydin on tär­keä. Vaik­ka us­ko ei pe­rus­tu­kaan tun­nel­miin, oli on­nel­lis­ta ko­kea yh­teen­kuu­lu­vuut­ta us­kon yti­men, evan­ke­liu­min ää­rel­lä.

Reis­su on­nis­tui yli odo­tus­ten. Eräs reis­su­ka­ve­reis­ta­ni ku­va­si mat­kaa osu­vas­ti: ”Ve­nä­jä tun­tui luis­sa ja yti­mis­sä.”

Suo­sit­te­len läh­te­mään Ve­nä­jäl­le seu­roi­hin. Mei­dät­kin toi­vo­tet­tiin ter­ve­tul­leek­si uu­del­leen.