Täs­tä ar­vok­kaas­ta ja ai­nut­laa­tui­ses­ta elä­mäs­täm­me on vain pie­ni osa py­hää. Suu­rim­man osan elä­mäs­tä me uu­ras­tam­me jon­kin­lais­ten teh­tä­vien pa­ris­sa. Me aher­ram­me päi­väs­tä toi­seen ja me aher­ram­me en­nen juh­laa, jot­ta juh­la koit­tai­si juh­lan ar­voi­se­na. Yh­tä uu­ras­ta­mis­ta, et­ten sa­noi­si!

It­se ku­kin jou­tuu luul­ta­vas­ti jos­sa­kin vai­hees­sa elä­mään­sä miet­ti­mään, mik­si te­kee niin pal­jon työ­tä kuin te­kee. Mikä mää­rä työ­tä on hyvä ja vält­tä­mä­tön? Mi­hin oi­ke­as­taan py­rin, jos olen jat­ku­vas­ti töis­sä? Mitä mui­ta ar­vo­ja mi­nul­la voi­si ol­la kuin ne ar­vot, jot­ka ar­mo­ton työn te­ke­mi­nen ja ra­han an­sait­se­mi­nen pi­tä­vät si­säl­lään?

Ka­te­kis­mus sy­ven­tää kol­man­nen käs­kyn, ”muis­ta py­hit­tää le­po­päi­vä”, mer­ki­tys­tä muun mu­as­sa näin: ”Ju­ma­la on an­ta­nut ih­mi­sel­le sekä työn et­tä le­von. Le­poon kuu­luu muu­ta­kin kuin nuk­ku­mi­nen ja ruu­miin lepo. Py­säh­ty­mi­nen Ju­ma­lan eteen on le­po­päi­vän sy­vin tar­koi­tus.”

”Py­säh­ty­mi­nen Ju­ma­lan eteen”, sa­noo ka­te­kis­mus. Tämä maal­lis­tu­nut maa­il­ma py­säh­tyy me­nos­saan ai­ka mo­ni­nais­ten asi­oi­den eteen, ai­na vain har­vem­min Ju­ma­lan eteen. On tär­keä teh­dä ha­vain­to­ja it­ses­tään omas­sa hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa elä­mäs­sään ja miet­tiä, min­kä­lais­ten asi­oi­den eteen on py­säh­ty­nyt. Ju­ma­lan eteen on tär­keä py­säh­tyä niin ar­jes­sa kuin py­häs­sä.

Oma­ko­ti­ta­lo­a­su­jil­la on usein puu­haa ai­ka ta­val­la. Meil­lä oli ha­lon­te­ko­e­lä­mää pit­kä pät­kä ke­vääl­lä. Olim­me reip­pai­ta ja it­seem­me tyy­ty­väi­siä, kun aloi­tim­me päi­vän hal­ko­sa­vo­tan vä­lit­tö­mäs­ti työ­päi­vän jäl­keen. Vaat­tei­den vaih­to ja suo­raan hal­ko­pi­non ää­rel­le. Mo­ni­na, mo­ni­na päi­vi­nä pe­räk­käin.

Työ ei tun­tu­nut mi­ten­kään ylit­se­vuo­ta­van ar­ki­päi­väi­sel­tä. Se oli mu­ka­van yk­si­toik­kois­ta ja kui­ten­kin piti vä­hän aja­tel­la mitä teki, et­tei höl­möil­lyt. Oli kau­nii­ta päi­viä ja ke­vät teki tu­lo­aan. Lo­kit kir­kui­vat ja vei­vät ään­te­lyl­lään aja­tuk­set ai­van jon­ne­kin muu­al­le; jon­ne­kin to­reil­le ja me­ren ää­rel­le…

Ar­ki­set ja ar­ki­päi­väi­set as­ka­reet ovat ai­na elä­mäs­sä mu­ka­na. Jol­le­kin ta­val­li­set ko­ti­työt ovat teh­tä­viä, joi­hin tart­tu­mis­ta ei tar­vit­se edes sen kum­mem­min miet­tiä tai nii­hin ryh­ty­mi­seen teh­dä pon­nis­te­lu­ja. Toi­sil­le meis­tä ne ovat asi­oi­ta, joi­den hoi­ta­mi­nen vaa­tii pie­nen pu­hut­te­lun pi­tä­mis­tä it­sel­leen ja kun­non tsemp­paus­ta.

Jo­kai­nen voi it­se mää­ri­tel­lä, mitä omas­sa elä­mäs­sä tar­koit­taa vaik­ka­pa viik­ko­sii­vous tai suur­sii­vous. (Se­hän on jo­kai­sen hen­ki­lö­koh­tai­nen va­paus, mi­ten pois­taa hä­mä­hä­kin­ver­kon ik­ku­nan pie­les­tä. Sen voi pois­taa vaik­ka suur­sii­vouk­sen yh­tey­des­sä tai kä­ve­ly­sau­val­la ohi men­nen huis­kais­ten. Ja voi­han sen jät­tää pois­ta­mat­ta­kin.)

On oi­ke­as­taan ai­ka juh­la­vaa ja py­hän­tuok­suis­ta, mi­ten joku ih­mi­nen hoi­taa ar­jes­saan vi­her­kas­ve­jaan tai puu­tar­haan­sa. Tai suun­nit­te­lee lan­ka­va­lin­to­ja neu­lo­mis­työ­hön­sä. Tai val­mis­te­lee ate­ri­an. Tai jär­jes­tää talt­tan­sa ko­ti­vers­taan sei­näl­le. Tai lii­maa laas­ta­rin pie­neen pol­veen. Vaik­ka meil­lä on kuu­si ar­ki­päi­vää ja sen jäl­keen yk­si py­hä­päi­vä, voi nuo kuu­si ar­ki­päi­vää ol­la täyn­nä het­kiä, jois­sa on vi­vah­de py­häs­tä. Vaik­ka lo­kin len­to ja huu­to.