JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Elämän lahja

6.5.2020 6.40

Juttua muokattu:

24.4. 16:25
2020042416251120200506064000

Laila Uljas

Laila Uljas

Noin puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten, it­se­näi­syys­päi­vä­nä, kä­vin vie­mäs­sä Met­sä­mie­he­ni päi­vys­tyk­seen. Hä­nel­lä ei py­sy­nyt mi­kään ruo­ka si­säl­lä, ja voi­mat oli­vat vä­his­sä.

Hän oli käy­nyt siel­lä kol­me päi­vää ai­kai­sem­min­kin, kun töis­sä oli is­ke­nyt val­ta­va kipu. Kipu oli ol­lut niin kova, et­tä iso mies oli vai­pu­nut pol­vil­leen. En ta­jun­nut ti­lan­teen va­ka­vuut­ta, kun hän sil­loin soit­ti ko­tiin. Oli­han se sel­kä jos­kus muul­loin­kin oi­reil­lut, ja sii­hen oli ha­et­tu ki­pu­piik­kiä päi­vys­tyk­ses­tä. Luu­lin, et­tä näin oli­si ol­lut täl­lä­kin ker­taa. Eh­do­tin­kin, et­tä voi­sim­me soit­taa nap­ra­paa­til­le ajan.

Kun hän uu­del­leen meni päi­vys­tyk­seen, hä­net lai­tet­tiin eris­tyk­seen sil­tä va­ral­ta, et­tä hän oli­si saa­nut ko­van ma­ha­tau­din. Ju­tel­tiin ver­hon­ra­os­ta. Lää­kä­ri tuli ja ker­toi, et­tä tu­leh­du­sar­vot oli­vat 567 ja et­tä koh­ta mie­he­ni ha­et­tai­siin ku­vauk­siin.

En voi­nut läh­teä ku­vauk­siin mu­kaan, koh­dus­sa­ni kas­voi kak­si pien­tä vau­vaa ja ma­ha­ni oli jo ai­ka iso. Jou­duin läh­te­mään ko­tiin lait­ta­maan muil­le lap­sil­le ruo­kaa, kun jää­kaa­pis­sa ei ol­lut mi­tään pi­ka­läm­mi­tet­tä­vää. Siel­lä­kin mi­nua tar­vit­tiin. So­vit­tiin, et­tä näh­dään il­lem­mal­la isom­mas­sa alu­e­sai­raa­las­sa. Se oli sen het­ki­nen lää­kä­rin suun­ni­tel­ma.

Oli kui­ten­kin jo­ten­kin vai­kea läh­teä, eh­kä aa­vis­tin et­tä jo­tain va­ka­vaa oli vi­al­la. Purs­kah­din loh­dut­to­maan it­kuun. Mie­he­ni ot­ti kä­te­ni, pu­ris­ti sitä lu­jaa ja lu­pa­si: ”Kyl­lä minä täs­tä hen­gis­sä sel­vi­än.” Siu­na­sim­me toi­si­am­me. Vie­lä ei tie­det­ty, mis­tä piti sel­vi­tä. Kät­kin ne sa­nat ja kä­den­pu­ris­tuk­sen sy­dä­mee­ni ja pa­la­sin use­as­ti sii­hen het­keen seu­raa­vien päi­vien ai­ka­na. Se het­ki ja lu­paus toi toi­voa.

Pu­he­lin soi, ja Met­sä­mies ker­toi, et­tä aor­tas­sa oli re­pe­ä­mä. Pu­he­lu lop­pui ly­hy­een, voi­mia pu­hu­mi­seen ei ol­lut. Et­sin tie­toa Goog­les­ta ja jär­jes­tin lap­sil­le it­se­näi­syys­päi­vän kah­vit. Lai­toin lei­vok­set, tait­te­lin ser­vie­tit ja sy­tyt­te­lin kynt­ti­lät. Leik­ka­sin taa­te­li­ka­kus­ta jo­kai­sel­le vii­pa­leen ker­ma­vaah­don ja ki­nus­kin kera.

Ei­hän se oi­kein jär­ke­väl­tä tun­tu­nut, siis kah­vi­tel­la ko­to­na, kun tois­ta vie­dään pil­lit soi­den Mei­lah­teen. Eh­kä yri­tin jär­jes­tää lap­sil­le sel­lais­ta nor­maa­lia elä­mää, kun en muu­ta­kaan osan­nut teh­dä. Yh­täk­kiä elä­mä tun­tui ker­ta­hei­tol­la muut­tu­neen kuin hi­das­te­tuk­si fil­mik­si, toi­saal­ta kaik­ki ete­ni pi­ka­vauh­dil­la ja si­säl­si ai­van lii­an pal­jon ta­pah­tu­mia.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta ym­pä­ril­le­ni las­keu­tui rau­ha ja vah­va luot­ta­mus. Eh­kä se oli se­koi­tus ke­hon omia suo­je­lu­me­ka­nis­me­ja ja ras­kaus­hor­mo­ne­ja. Ja tai­vaan Isän joh­da­tus­ta. Joka ta­pauk­ses­sa se oli epä­to­del­li­nen olo­ti­la.

Soi­tin uu­del­leen päi­vys­tyk­seen ky­sy­en ti­lan­tees­ta. He ei­vät osan­neet sa­noa oi­ke­as­taan mi­tään, niin vauh­dil­la mie­he­ni oli läh­te­nyt koh­ti Mei­lah­tea. Sain kui­ten­kin pu­he­lin­nu­me­ron Mei­lah­den päi­vys­tyk­seen. Soi­tin seu­raa­vak­si sin­ne, siel­lä­kään ei osat­tu ker­toa muu­ta kuin et­tä hän oli juu­ri saa­pu­nut ja vie­ty kii­reel­li­ses­ti suo­raan leik­kaus­sa­liin. Lu­pail­tiin, et­tä ki­rur­gi soit­tai­si mi­nul­le, kun so­pi­va sau­ma löy­tyi­si.

Ys­tä­viä saa­pui naa­pu­ris­ta ja vä­hän kau­em­paa­kin. Per­he­kin oli taus­tal­la tu­ke­na. Seu­raa­val­le aa­mul­le kyy­ti sai­raa­laan jär­jes­tyi. Moni ru­koi­li mei­dän puo­les­tam­me, ja saim­me apua, jota em­me edes osan­neet sii­nä ti­lan­tees­sa pyy­tää. Näin konk­reet­ti­ses­ti saim­me ko­kea Ju­ma­lan huo­len­pi­toa ja us­ko­vais­ten jou­kon tu­kea.

Kun saa­vuin sai­raa­laan, su­kel­sin maa­il­maan, jo­hon mi­nul­la ei oi­ke­as­taan ai­kai­sem­min ol­lut pää­syä. Teho-osas­to oli täyn­nä piu­ho­ja, ko­nei­ta, valp­pai­ta hoi­ta­jia, jot­ka seu­ra­si­vat jo­kais­ta het­keä ja ei­vät kos­kaan pois­tu­neet vie­rel­tä.

Osas­to oli yk­si iso huo­ne ja­et­tu­na ver­hoil­la pie­nem­piin huo­nei­siin. Näin iso­ja lait­tei­ta pys­tyt­tiin lii­kut­ta­maan ja apu oli lä­hel­lä, kun ti­lan­teet saat­toi­vat yl­lät­tä­en muut­tua. Met­sä­mies­kin sii­nä ma­ka­si, nu­ku­tet­tu­na. Tuli uu­del­leen se it­ku, hol­ti­ton ja jos­tain sy­väl­tä, mut­ta toi­saal­ta se tun­tui puh­dis­ta­val­ta. Sii­nä het­kes­sä ei tar­vin­nut ol­la rei­pas.

Sen jäl­keen pys­tyin koh­taa­maan puo­li­so­ni, las­te­ni isän, kun hä­net hel­lä­va­rai­ses­ti he­rä­tet­tiin. Ver­hois­ta teh­tyyn huo­nee­seen tuli jopa kup­li­vaa hil­peyt­tä, joka kum­pu­si yh­tä sy­väl­tä kuin se it­ku, kun hän en­sim­mäi­sek­si sa­noi lää­ke­tok­ku­ras­sa ja hie­man hu­ma­lai­sel­la ää­nen­sä­vyl­lä: ”Ei Ant­ti-poi­kaa noin vain vie­dä.” Tut­tu Met­sä­mies oli vie­lä tal­les­sa, vaik­ka hän ei jak­sa­nut kät­tä nos­taa.

Tun­teet vaih­te­li­vat lai­das­ta lai­taan. Sa­noin hoi­ta­jal­le pil­ke sil­mä­kul­mas­sa, et­tä saa­tiin sit­ten­kin mel­kein kah­den­kes­ki­nen vii­kon­lop­pu mie­hen kans­sa, vaik­ka oli tun­tu­nut et­tem­me sel­lais­ta eh­di jär­jes­tää en­nen kuin vau­vat syn­ty­vät. Nau­roim­me hoi­ta­jan kans­sa niin, et­tä ve­det tu­li­vat sil­miin. Met­sä­mies le­päi­li sil­mät kiin­ni, mut­ta pie­ni hy­myn­kaar­re nou­si hä­nen­kin huu­lil­leen.

Hä­nel­le ja meil­le oli suo­tu li­sää yh­tei­siä elin­päi­viä. Ei ol­lut vie­lä Met­sä­mie­hen vuo­ro men­nä. Kii­tol­li­suus val­ta­si mie­le­ni.

Teho-osas­tol­la ol­laan elä­män ja kuo­le­man ra­ja­mail­la. Moni käy lä­hel­lä kuo­le­maa. Ai­na kaik­ki ei­vät sel­viä.

Per­he­huo­ne tuli tu­tuk­si pai­kak­si. Jos­kus siel­lä oli mui­ta omai­sia, vaih­det­tiin kat­sei­ta ja jos­kus muu­ta­ma sa­na­kin. Jos­kus siel­lä näki kyy­ne­lei­tä, mut­ta usein huo­nees­sa oli ai­van hil­jais­ta ja sain ol­la ai­van yk­sin. Rii­suin ken­kä­ni, ma­ka­sin soh­val­la ja lai­toin ja­lat ylös, jot­ta veri kier­täi­si pa­rem­min. Niin iso ras­kaus­ma­ha­ni oli jo.

Sii­nä huo­nees­sa kaik­ki epä­ai­to oli rii­sut­tu pois.

Yh­te­nä päi­vä­nä siel­lä oli pik­ku­tyt­tö, jol­la oli sie­vät sa­pa­rot ja tum­mat sil­mät. Hän oli tul­lut hy­väs­te­le­mään äi­tin­sä, joka ma­ka­si Met­sä­mie­hen vie­res­sä, ver­hon toi­sel­le puo­lel­la. Kirk­kaal­la ää­nel­lä hän ky­se­li ky­sy­myk­siä mies­hoi­ta­jal­ta ja ker­toi mu­ka­na ol­leel­le huol­ta­jal­leen, mi­ten hän oli saa­nut tos­sut jos­kus vau­va­na äi­dil­tä. Tos­sut oli lai­tet­tu tal­teen.

Myö­hem­min, kun tyt­tö oli jo läh­te­nyt, kuu­lui kuo­le­man ää­niä ja sit­ten hil­jai­suut­ta. En ol­lut ai­kai­sem­min ol­lut kuo­le­van lä­hel­lä. Pi­din Met­sä­mie­hen kä­des­tä hiu­kan tiu­kem­min kiin­ni. Tun­tui epä­rei­lul­ta, et­tä me saim­me vie­lä naut­tia elä­män lah­jas­ta. Pa­ran­tu­mi­sen ku­lus­ta ei sil­ti vie­lä ol­lut tie­toa. Aja­tus sii­tä, et­tä tämä elä­mä ei ole mei­dän ih­mis­ten kä­sis­sä, tun­tui hy­vin to­del­ta.

Päi­vä päi­väl­tä pa­ran­tu­mis­ta ta­pah­tui ja kah­dek­san­nen päi­vän koh­dal­la Met­sä­mies sai siir­tyä teho-osas­tol­ta kar­do­lo­gi­an vuo­de­o­sas­tol­le. Muu­ta­ma päi­vä en­nen jou­lua saim­me en­nak­koon suu­ren jou­lu­lah­jan. Hän pa­la­si ko­tiin. Vaik­ka pa­ran­tu­mi­nen vie­lä vei­si ai­kaa, hän oli tul­lut ta­kai­sin. Huo­ma­sin, mi­ten lap­set­kin huo­ka­si­vat hel­po­tuk­ses­ta.

Yh­des­sä ja jos­kus erik­seen kä­ve­lim­me pie­niä mat­ko­ja ja ke­rä­sim­me voi­mia ja rai­tis­ta il­maa. Aluk­si mat­ka oli vain pos­ti­laa­ti­kol­le, mut­ta joka päi­vä as­ke­leet me­ni­vät ai­na vä­hän pi­dem­mäl­le. Kä­vel­tiin käsi kä­des­sä, tu­et­tiin toi­si­am­me, jos tuli liu­kas koh­ta.

Hän oli lai­ha, näyt­ti hy­vin sai­raal­ta ja kä­ve­li vä­hän ku­ma­ras­sa, kun vat­san seu­dun ar­vet ki­ris­ti­vät. Minä puo­les­ta­ni te­pas­te­lin vie­res­sä ison ma­ha­ni kans­sa. Yh­des­sä jän­ni­tim­me, pää­si­sim­me­kö vau­vo­jen kans­sa täy­sil­le vii­koil­le, ja jak­sai­si­ko Met­sä­mies ol­la syn­ny­tyk­ses­sä mu­ka­na ja pi­tää vau­vo­ja sy­lis­sä. Ru­koil­tiin, et­tä kaik­ki me­ni­si hy­vin.

Ai­ka lail­la vuo­si sit­ten saim­me naut­tia kah­des­ta täy­si­ai­kai­ses­ta vau­vas­ta. Met­sä­mies­kin jak­soi hoi­va­ta hei­tä rin­nal­la­ni. Tun­tui, et­tä elä­mäm­me oli ih­mei­tä täyn­nä.

Hän on toi­pu­nut en­nal­leen.

LailaUljas
Olen nelikymppinen ison perheen äiti, äitiyslomalla oleva yrittäjä, valtiotieteiden maisteri ja ikuinen opiskelija. Olen syntynyt yhdysvalloissa, mutta asunut Suomessa puolet elämästäni. Lähellä sydäntäni ovat erityisesti lasten, nuorten, vanhusten ja vähäosaisten asema yhteiskunnassamme. Asioiden jäsentäminen kirjoittamisen kautta on minulle tärkeää. Olen aikaisemmin kirjoittanut paria ruokablogia. Palautetta voi vapaasti antaa osoitteeseen laila.uljas@gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys