Jos­kus lap­set työn­tä­vät hel­miä ne­nään­sä, toi­si­naan suus­ta tu­lee ihan ti­mant­te­ja. Yk­si sel­lai­nen on jää­nyt mie­lee­ni vuo­den ta­kaa. Vien­pä si­nut sitä ih­met­te­le­mään.

Il­ta­sa­tu­jen lu­ke­mi­nen on lem­pi­puu­haa­ni. Sii­nä pie­net ovat useim­mi­ten rau­has­sa lä­hel­lä, ja on mo­nes­ti haus­kaa­kin lu­kea sitä sun tätä ja eläy­tyä ta­ri­noi­hin. Mo­net huo­let unoh­tu­vat, kun sel­vit­te­lee lap­sil­le vaik­ka­pa keit­to­kul­hoa erään mie­he­na­lun pääs­tä tai ih­met­te­lee pik­ku­li­kan tou­hu­ja keit­ti­ös­sä yh­des­sä api­nan ja he­vo­sen kans­sa. Tur­val­li­sia tun­nel­mia olem­me saa­neet ko­kea esi­mer­kik­si Suo­ja­rin­teen las­ten tou­hu­jen ää­rel­lä sa­moin kuin Las­ten pol­ku -leh­tiä ka­his­tel­les­sa.

Voi­ko lap­sil­le lu­kea il­tai­sin Raa­mat­tua? Kyl­lä voi, ja kan­nat­taa­kin, vaik­ka sii­nä vä­lil­lä ol­laan ka­ve­reit­ten kes­ken keik­ku­vas­sa paa­tis­sa myrs­kyn ar­moil­la ja toi­saal­la isos­sa ih­mis­jou­kos­sa ja­nois­saan kes­kel­lä erä­maa­ta. Ma­kaa­pa joku pies­ty­nä­kin tien ohes­sa unoh­ta­mat­ta sitä, et­tä kir­jan pu­nai­nen lan­ka tun­tuu kat­ke­a­van, kun au­rin­ko peit­tää kirk­kau­ten­sa ja kal­li­ot­kin hal­kei­le­vat. Joku saat­taa miet­tiä, mik­si pe­lo­tel­la lap­sia moi­sil­la kau­heuk­sil­la. Ovat­ko­han jopa sa­tua? Jos 2000 vuot­ta sit­ten ei oli­si ta­pah­tu­nut jo­tain hy­vin mer­kit­tä­vää, niin asi­at oli­si­vat unoh­tu­neet. Vaan ei­vät­pä ole, kun ihan näi­hin päi­viin as­ti kir­jan si­säl­lös­tä on am­men­net­tu pe­rus­tus maal­li­sil­le lail­le – ja myös yk­sit­täi­sen kris­ti­tyn us­kol­le.

Van­ha tes­ta­ment­ti ke­hot­taa isiä, et­tä ker­to­kaa­pa lap­sil­len­ne Ju­ma­las­ta. Täs­sä apu­na on pyhä Raa­mat­tu tai eri­tyi­ses­ti lap­sia aja­tel­len ku­vi­tet­tu Ko­din ku­va­raa­mat­tu, jon­ka ku­vien ja ker­to­mus­ten kaut­ta isom­mat lu­ki­jat ja pie­nem­mät kuu­li­jat saa­vat py­säh­tyä tär­keim­pien asi­oi­den pu­hu­tel­ta­vik­si. Vaik­ka lau­ma lap­si­am­me on ol­lut ihan vau­va-ajois­ta läh­tien näi­den py­hien kir­joi­tus­ten ää­rel­lä, en ole ko­ke­nut, et­tä yö­u­net oli­si­vat nii­den täh­den ol­leet yh­tään hei­kom­mat. Ju­ma­la suo myös tur­van!

Oli kai vii­me ke­vät­tä, kun olin jäl­leen vii­pyil­lyt maa­il­man­his­to­ri­an suu­rim­pien ta­pah­tu­mien ää­rel­lä. Ra­kas Va­pah­ta­jam­me oli las­ten ih­me­tel­tä­vä­nä Gol­ga­tan ka­rus­sa kuo­lin­vuo­tees­sa ja muu­ta­man si­vun – ja yön – pääs­tä ylös­nous­see­na san­ka­ri­na. Saat­toi ol­la jo seu­raa­va il­ta, kun kol­me­vuo­ti­as Til­da toi­voi:

– Isi lue sii­tä, kun Jee­sus kuo­li ris­teyk­ses­sä!

Ei ol­lut asia jää­nyt pei­kok­si, oli halu kuul­la uu­des­taan. Vain ris­teys ja ris­ti oli­vat hiu­kan se­koit­tu­neet pie­nen ty­tön mie­les­sä.

Ja mi­nä­hän luin, mie­lel­lä­ni luin.

Sain kuul­la sa­man toi­veen myös toi­se­na­kin päi­vä­nä, ja asia jäi mie­leen. Yh­täk­kiä aloin näh­dä enem­män. Min­kä us­kon ti­man­tin tuo pik­ku-Til­da suus­taan pääs­ti­kään!

Niin se to­del­la oli, et­tä ys­tä­vä­ni, kaik­kien syn­tis­ten ys­tä­vä kuo­li to­del­la­kin ris­teyk­ses­sä. Ei sil­loin lou­na­tuu­let soi­tel­leet ilon kan­te­lei­ta, kun mat­ka oli päät­ty­mäs­sä. Ei, hä­nen kuo­lin­vuo­teen­sa oli ase­tet­tu maa­il­man tuu­li­sim­paan paik­kaan. Tuos­sa suu­res­sa ris­ti­ve­dos­sa koh­ta­si­vat elä­mä ja kuo­le­ma, hyvä ja paha, Ju­ma­la ja sie­lu­jem­me vi­hol­li­nen. Syy­tön uh­ri sen teki, hän kuo­li mei­dän vuok­si so­vit­ta­en koko maa­il­man syn­ti­ve­lan. Mikä rak­kaus sii­nä oli­kaan!

Jos kuo­lin­het­kel­lä au­rin­ko­kin pi­me­ni, niin mikä iha­na kirk­kaus oli­kaan kai­ken yl­lä, kun Va­pah­ta­jam­me il­mes­tyi hä­neen us­ko­vien vie­rel­le lu­va­ten: "Ja kat­so, minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti" (Matt. 28:20).

Jos tuon lu­pauk­sen oli­si an­ta­nut joku pe­rus­mauk­ka, oli­si­ko sii­hen us­ko­mis­ta? Ei vis­sis­ti! Vaan hepä oli­vat näh­neet hä­nen kuo­le­van ja ko­ke­neet muu­ta­man päi­vän ajan val­ta­vaa pet­ty­mys­tä ja su­rua – ja nyt hän oli taas elä­vä­nä sii­nä! Voi­ko ke­nen­kään sa­noil­la ol­la niin vah­vaa poh­jaa kuin hä­nen sa­noil­laan?

Ei. Ja hei­dän sil­mien­sä eteen avau­tui­vat kir­joi­tuk­set ja he nä­ki­vät pa­ra­tii­sin as­ti: on Ju­ma­lan lu­paus pi­det­ty ja käär­meen­kin pää rik­ki pol­jet­tu.