Tal­ven­sel­kä al­kaa hil­jal­leen tait­tu­maan, tääl­lä Ky­men­laak­sos­sa lun­ta ei enää juu­ri­kaan ole, vaik­ka saim­me­kin yö­pak­ka­set ta­kai­sin. Jär­vet kyl­lä vie­lä le­pää­vät jää­kan­nen al­la, vir­ta­paik­ko­ja lu­kuun ot­ta­mat­ta.

Ke­vät on ai­kaa, joka nä­kyy ja kuu­luu mei­dän­kin pi­haan. Töyh­tö­hyy­pät saa­pui­vat jo viik­ko­ja sit­ten, kuo­vit­kin tu­li­vat. Han­hia le­väh­tää pel­loil­la mat­kal­laan koh­ti poh­jois­ta. Ark­ti­kaa, eli ark­tis­ten lin­tu­jen pää­muut­toa vie­lä odo­tel­laan. Ke­vät on ai­kaa, joka ai­heut­taa mi­nus­sa eri­lais­ta le­vot­to­muut­ta, po­si­tii­vis­ta enim­mäk­seen. Tuo ke­väi­nen le­vot­to­muu­den tun­ne tai­taa ol­la useim­mil­le vil­je­li­jöil­le tut­tu. Mi­nus­ta ei maan­vil­je­li­jää tul­lut, vaik­ka sitä yri­tim­me. Luo­jal­la oli toi­sen­lai­set suun­ni­tel­mat.

On­nek­si mi­nul­la on ys­tä­vä, joka mie­lel­lään tar­jo­aa mi­nul­le vie­roi­tus­hoi­toa maa­ta­lou­den pa­ris­sa omal­la mai­to­ti­lal­laan. Kun­han pel­lot kui­vu­vat, pää­sen mi­nä­kin ke­vät­töi­hin. Mi­nun osuu­te­ni var­maan­kin al­kaa ke­väi­sen tuok­sun eli kar­jan­lan­nan le­vit­tä­mi­sel­lä pel­loil­le. Lan­nas­ta saa­vat ra­vin­teet kas­vuun­sa pian sen jäl­keen kyl­vet­tä­vät kas­vit tai kar­jal­le ruu­ak­si kas­va­tet­ta­va nur­mi. Luon­nol­lis­ta ra­vin­ne­kier­toa, joka yl­lä­pi­tää maa­pe­rän kas­vu­kun­toa. Tut­tu tuok­su maal­la, joka on yk­si var­mois­ta ke­vään mer­keis­tä. Ke­vät on ai­kaa, jol­loin vil­je­li­jät val­mis­tau­tu­vat koh­ta al­ka­vaan kas­vu­kau­teen, joka tääl­lä poh­jo­las­sa on kui­ten­kin ko­vin ly­hyt ja hek­ti­nen.

Suo­mi on yk­si maa­il­man poh­joi­sim­mis­ta maa­ta­lous­mais­ta. Luon­to tääl­lä on haas­ta­va ja moni kas­vi ei me­nes­ty poh­jo­las­sa. Sii­tä ei ole ko­vin­kaan mon­taa vuo­si­kym­men­tä, kun näl­kä oli vie­lä ikä­vä ja tut­tu vie­ras mo­nes­sa ko­dis­sa. Vil­je­lyn epä­var­muus on ol­lut juu­ri se te­ki­jä, mik­si niin moni suo­ma­lai­nen tila on tur­vau­tu­nut nau­ta­kar­jaan. Ruo­ho kas­vaa koh­tuul­li­ses­ti huo­no­na­kin sa­to­vuo­te­na ja sil­lä saa kar­jan ruo­kit­tua, ja kar­jan avul­la oman per­heen elä­tet­tyä seu­raa­vaan ke­sään. Eräs tut­tu, jo vä­hän enem­män elä­mää näh­nyt vil­je­li­jä muis­te­li omaa lap­suut­taan, kuin­ka hal­la tu­ho­si hä­nen ko­ti­seu­dul­laan koko vil­ja­sa­don. Vain muu­ta­ma viik­ko enää, ja he oli­si­vat pääs­seet pui­maan kyp­sää vil­jaa. Sa­dos­ta näyt­ti tu­le­van hyvä, mut­ta hal­la vei­kin ai­van kai­ken. Kriit­ti­seen kas­vu­vai­hee­seen is­ke­neet yö­pak­ka­set tu­ho­si­vat kas­vus­ton ai­van ko­ko­naan, pui­ta­vaa ei ol­lut­kaan yh­tään. Hä­nen isän­sä oli sil­loin pel­lon lai­dal­la tu­hou­tu­nut­ta sa­toa kat­sel­les­saan ää­neen sa­no­nut ”Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti…”. Ei ol­lut kat­ke­ra, oli näh­nyt elä­mäs­sään suu­rem­paa­kin kur­juut­ta ja hä­tää – näl­kä­vuo­det ja so­dan kau­hut. Hän luot­ti Tai­vaan Isään ja tyy­tyi osaan­sa, oli kai­kes­ta huo­li­mat­ta tyy­ty­väi­nen. Tuo­ta tyy­ty­väi­syyt­tä mei­dän tä­män päi­vän yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä elä­vien on hyvä ope­tel­la.

Tu­tun Sii­o­nin lau­lun 277, Kynt­ti­lä suit­se­vai­nen, kol­man­nes­sa sä­keis­tös­sä ku­va­taan toi­sen­lais­ta kyl­vö­työ­tä, Ju­ma­lan sa­nan kyl­vöä.

Her­ra­ni, pel­lol­la­si
niin vä­hän työ­tä tein
ja sirp­pi kä­des­sä­ni sie­men­tä pel­toon vein.
Toi­voi­sin edes yh­den,
Her­ral­le val­miin lyh­teen,
tai­vaa­seen vart­tu­van.

Yh­teis­tä Sii­o­nin lau­lus­sa tar­koi­te­tul­la Ju­ma­lan sa­nan kyl­vö­työl­lä ja ajal­li­sel­la kyl­vö­työl­lä on se, et­tä ih­mi­nen on vain kyl­vä­jä, yk­sin Tai­vaan Isä an­taa kas­vun ja var­tut­taa sa­don. Mo­lem­mat kyl­vöt jää­vät maa­han tai sy­dä­meen le­pää­mään Luo­jam­me kä­den al­le ja odot­ta­maan itä­mis­tään.

Par­haal­la­kaan tie­dol­la, kai­kil­la ny­ky­ai­kai­sil­la vä­li­neil­lään ei ih­mi­nen ky­ke­ne var­mis­ta­maan vil­je­ly­kas­vien sa­toa. Säät vaih­te­le­vat, eri­lai­set kas­vi­tau­dit ja tu­ho­lai­set sekä mo­net muut te­ki­jät vai­kut­ta­vat sii­hen, mil­lai­sen sa­don vil­je­li­jät pel­loil­taan saa­vat. Toki tä­män päi­vän tie­to ja vä­li­neet ovat tuo­neet huo­mat­ta­vas­ti pa­rem­man sa­to­var­muu­den kuin esi-isiem­me päi­vi­nä.

Tai­vaan Isä on an­ta­nut ih­mi­sel­le vii­saut­ta ra­ken­taa ja ke­hit­tää vä­li­nei­tä ja tek­nii­koi­ta ajal­li­sen lei­vän kas­vat­ta­mi­seen. Hän on myös an­ta­nut meil­le uu­sia työ­ka­lu­ja Ju­ma­lan sa­nan sie­men­ten kyl­vö­työ­hön, net­ti­ra­di­on ja mo­net muut ny­ky­tek­nii­kan so­vel­luk­set. Nyt­kin on työn ai­ka ja Ju­ma­lan sa­nan kyl­vö­työ­tä teh­dään laa­jas­ti ym­pä­ri maa­il­man. Ku­ten kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­sa, osa kyl­ve­tyis­tä sie­me­nis­tä lan­ke­aa hy­vään maa­han, osa huo­noon. Toi­sen rik­ka­ruo­hot tu­kah­dut­ta­vat, mut­ta ne, jot­ka vart­tu­vat, tuot­ta­vat hy­vän sa­don. He­rä­tyk­sen ai­ka näyt­tää nyt ole­van eri­tyi­ses­ti Af­ri­kas­sa, jos­sa yhä use­am­mat ovat saa­neet pa­ran­nuk­sen ar­mon, ovat löy­tä­neet sen pel­toon kät­ke­tyn aar­teen, elä­vän us­kon.

Vil­je­li­jöi­den on las­ket­ta­va, et­tä sie­men­tä tu­lee oi­kea mää­rä pel­toon – ei lii­kaa ei­kä lii­an vä­hän. Ju­ma­lan sa­nan kyl­vä­jän ei tar­vit­se tätä miet­tiä. Sie­men ei lopu kes­ken ei­kä sitä voi oi­kein lii­kaa­kaan kyl­vää. Ju­ma­la it­se oh­jaa tätä kyl­vö­työ­tä, jos­sa ai­na­kin minä olen hy­vin ar­ka. Jo­ten­ku­ten omal­la elä­mäl­lä­ni tun­nus­tan us­ko­ni. Ken­ties nämä Päi­vä­mie­hen blo­gi­teks­tit jon­kun sel­lai­sen ta­voit­ta­vat, joka he­rän­neel­lä tun­nol­la et­sii. Jos­pa hän tätä kaut­ta löy­täi­si tien­sä seu­roi­hin ja en­nen kaik­kea elä­vän us­kon.