Teks­ti: Na­tas­ha War­wa­ruk

Kään­nös: Sirk­ka-Lii­sa Lei­no­nen

On Her­ran temp­pe­lis­sä vir­voi­tus su­loi­nen.

Tä­nään pais­taa au­rin­ko, ja lumi häi­käi­see niin, et­tä jou­dun si­ris­te­le­mään sil­mi­ä­ni. Au­rin­gon­pais­te läm­mit­tää pos­ke­a­ni. Kal­lis­tan pää­tä­ni ja nau­tin. Tä­hän ai­kaan vuo­des­ta tal­vi pi­tää vie­lä pin­tan­sa ei­kä ha­lua an­taa ti­laa ke­vääl­le. Mut­ta kyl­lä se ke­vät tu­lee!

Ajan säh­kö­mo­po­ni joen ran­taan, mis­sä voin kat­sel­la pa­don yli ryöp­py­ä­vää vet­tä. Pa­don ala­puo­lel­la pyör­tei­le­väs­sä ve­des­sä uis­ken­te­lee pe­li­kaa­ne­ja ka­lo­jen toi­vos­sa. Tun­tuu hy­väl­tä is­tua ja kat­sel­la. Huo­maan mus­tan lin­nun, joka las­keu­tuu ran­ta­ki­vil­le. Se tai­taa ol­la va­ris. Se näyt­tää hyp­pe­le­vän yh­del­lä ja­lal­la. Sen oi­kea jal­ka on omi­tui­ses­ti kä­per­ty­nyt, ikään kuin epä­muo­dos­tu­nut. Seu­raan sitä lu­mou­tu­nee­na. It­sel­lä­ni­kin on sai­raus, jon­ka ta­kia oi­ke­an­puo­lei­set raa­ja­ni ovat lä­hes käyt­tö­kel­vot­to­mat.

Lin­tu hyp­pe­lee ke­vy­es­ti ki­vel­tä toi­sel­le, niin hel­pon nä­köi­ses­ti! Et­sii­kö­hän se ruo­kaa? Mie­tin, mitä sil­le on mah­ta­nut ta­pah­tua ja mi­ten se on säi­ly­nyt hen­gis­sä ja so­peu­tu­nut. Het­ken ku­lut­tua näen yk­si­jal­kai­sen len­toon­läh­dön, kun lin­tu le­vit­tää sii­pen­sä ja len­tää vai­vat­to­mas­ti koh­ti seu­raa­vaa py­säh­dys­paik­kaan­sa.

Ken sil­loin jää­dä yk­sin port­tien taak­se voi?

Työ­pöy­tä­ni pur­sui­lee, ja kur­ko­tan ve­si­pul­lo­ni tie­to­ko­neen näy­tön taak­se pois tiel­tä. Jo­kin ko­lah­taa, ja kään­nän näyt­tö­ruu­tua, jot­ta näen mitä sen ta­ka­na ta­pah­tui. Har­mit­taa kun huo­maan, et­tä kol­hun koh­tee­na oli ko­ris­te-en­ke­li­ni, jol­la on kä­sis­sään pie­ni len­toon läh­te­vä lin­tu. Har­maan lin­nun sii­pi on kat­ken­nut. Huo­kaan ja pää­tän yrit­tää lii­ma­ta sii­ven kun­toon. Sii­tä mie­lee­ni muis­tuu toi­nen en­ke­li­ni, joka sei­soo asen­nos­sa erään ku­van ja ru­non vie­res­sä. Ku­vas­sa on vel­jen­poi­ka­ni, joka kuo­li en­sim­mäi­se­nä elin­vuo­te­naan, ja runo ker­too sen yön ih­meel­li­sis­tä ta­pah­tu­mis­ta. Sen­kin en­ke­lin sii­pi oli jo­ten­kin rik­kou­tu­nut, mut­ta se on kor­jat­tu lii­mal­la niin hy­vin, et­tei vi­kaa edes huo­maa el­lei kat­so ai­van lä­hel­tä.

Me saam­me tääl­lä mais­taa: on Her­ra su­loi­nen.

Kun mie­tis­ke­len näi­tä kat­ken­nei­ta sii­piä, muis­tan vies­tin, jon­ka sain erääl­tä tai­vaan tie­tä mat­kaa­val­ta kans­sa­kul­ki­jal­ta: “Ter­vei­set tääl­tä pe­säs­tä­ni. Ju­ma­lan täy­tyy lei­ka­ta sii­pi­äm­me, jot­ta em­me len­nä lii­an kor­ke­al­le. Si­nun sii­pi­ä­si on lei­kat­tu huo­lel­la ja rak­kau­del­la… on iha­naa ol­la Ju­ma­lan las­ten lau­mas­sa.” Me­kin las­keu­dum­me len­nos­tam­me tau­oil­le. Saam­me syö­dä ja le­vä­tä, ja höy­he­nem­me si­li­ä­vät tyy­ty­väi­syy­des­tä.

En tah­do men­nä har­haan, päi­väs­tä pi­me­ään.

En tie­dä kir­joi­tan­ko tätä it­sel­le­ni vai si­nul­le. Eh­kä meil­le mo­lem­mil­le. Olet­ko kos­kaan ko­ke­nut, et­tä Ju­ma­lan hen­ki hy­päh­tää sy­dä­mes­sä­si? Se joh­tuu var­maan ilos­ta. Sii­tä ilos­ta, et­tä saa tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa is­tua Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­res­sa ja up­pou­tua kuun­te­le­maan, mitä sa­not­ta­vaa hä­nel­lä on. Sitä iloa koin jon­kin ai­kaa sit­ten Pho­e­ni­xin tal­vi­seu­rois­sa ja sen jäl­keen­kin, kun kuun­te­lin seu­ra­tal­len­tei­ta.

Ra­kas Ju­ma­lan lap­si, käy us­ko­vais­ten ti­lai­suuk­sis­sa. Siel­lä Ju­ma­lan rak­kau­den hen­ki ja syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi ih­meen lail­la kor­jaa­vat sär­ky­neet sii­pem­me. Niin pää­sem­me taas sii­vil­lem­me ja saam­me ”vi­ser­tä­en len­nel­lä… ikui­seen rau­han maa­han” (SL 148).

Kur­si­voi­dut koh­dat ovat Sii­o­nin lau­lus­ta 196.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Voi­ce of Zion -leh­des­sä tou­ko­kuus­sa 2023.