Mauno Kinnunen
Mauno Kinnunen
Joskus lapset työntävät helmiä nenäänsä, toisinaan suusta tulee ihan timantteja. Yksi sellainen on jäänyt mieleeni vuoden takaa. Vienpä sinut sitä ihmettelemään.
Iltasatujen lukeminen on lempipuuhaani. Siinä pienet ovat useimmiten rauhassa lähellä, ja on monesti hauskaakin lukea sitä sun tätä ja eläytyä tarinoihin. Monet huolet unohtuvat, kun selvittelee lapsille vaikkapa keittokulhoa erään miehenalun päästä tai ihmettelee pikkulikan touhuja keittiössä yhdessä apinan ja hevosen kanssa. Turvallisia tunnelmia olemme saaneet kokea esimerkiksi Suojarinteen lasten touhujen äärellä samoin kuin Lasten polku -lehtiä kahistellessa.
Voiko lapsille lukea iltaisin Raamattua? Kyllä voi, ja kannattaakin, vaikka siinä välillä ollaan kavereitten kesken keikkuvassa paatissa myrskyn armoilla ja toisaalla isossa ihmisjoukossa janoissaan keskellä erämaata. Makaapa joku piestynäkin tien ohessa unohtamatta sitä, että kirjan punainen lanka tuntuu katkeavan, kun aurinko peittää kirkkautensa ja kalliotkin halkeilevat. Joku saattaa miettiä, miksi pelotella lapsia moisilla kauheuksilla. Ovatkohan jopa satua? Jos 2000 vuotta sitten ei olisi tapahtunut jotain hyvin merkittävää, niin asiat olisivat unohtuneet. Vaan eivätpä ole, kun ihan näihin päiviin asti kirjan sisällöstä on ammennettu perustus maallisille laille – ja myös yksittäisen kristityn uskolle.
Vanha testamentti kehottaa isiä, että kertokaapa lapsillenne Jumalasta. Tässä apuna on pyhä Raamattu tai erityisesti lapsia ajatellen kuvitettu Kodin kuvaraamattu, jonka kuvien ja kertomusten kautta isommat lukijat ja pienemmät kuulijat saavat pysähtyä tärkeimpien asioiden puhuteltaviksi. Vaikka lauma lapsiamme on ollut ihan vauva-ajoista lähtien näiden pyhien kirjoitusten äärellä, en ole kokenut, että yöunet olisivat niiden tähden olleet yhtään heikommat. Jumala suo myös turvan!
Oli kai viime kevättä, kun olin jälleen viipyillyt maailmanhistorian suurimpien tapahtumien äärellä. Rakas Vapahtajamme oli lasten ihmeteltävänä Golgatan karussa kuolinvuoteessa ja muutaman sivun – ja yön – päästä ylösnousseena sankarina. Saattoi olla jo seuraava ilta, kun kolmevuotias Tilda toivoi:
– Isi lue siitä, kun Jeesus kuoli risteyksessä!
Ei ollut asia jäänyt peikoksi, oli halu kuulla uudestaan. Vain risteys ja risti olivat hiukan sekoittuneet pienen tytön mielessä.
Ja minähän luin, mielelläni luin.
Sain kuulla saman toiveen myös toisenakin päivänä, ja asia jäi mieleen. Yhtäkkiä aloin nähdä enemmän. Minkä uskon timantin tuo pikku-Tilda suustaan päästikään!
Niin se todella oli, että ystäväni, kaikkien syntisten ystävä kuoli todellakin risteyksessä. Ei silloin lounatuulet soitelleet ilon kanteleita, kun matka oli päättymässä. Ei, hänen kuolinvuoteensa oli asetettu maailman tuulisimpaan paikkaan. Tuossa suuressa ristivedossa kohtasivat elämä ja kuolema, hyvä ja paha, Jumala ja sielujemme vihollinen. Syytön uhri sen teki, hän kuoli meidän vuoksi sovittaen koko maailman syntivelan. Mikä rakkaus siinä olikaan!
Jos kuolinhetkellä aurinkokin pimeni, niin mikä ihana kirkkaus olikaan kaiken yllä, kun Vapahtajamme ilmestyi häneen uskovien vierelle luvaten: "Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti" (Matt. 28:20).
Jos tuon lupauksen olisi antanut joku perusmaukka, olisiko siihen uskomista? Ei vissisti! Vaan hepä olivat nähneet hänen kuolevan ja kokeneet muutaman päivän ajan valtavaa pettymystä ja surua – ja nyt hän oli taas elävänä siinä! Voiko kenenkään sanoilla olla niin vahvaa pohjaa kuin hänen sanoillaan?
Ei. Ja heidän silmiensä eteen avautuivat kirjoitukset ja he näkivät paratiisin asti: on Jumalan lupaus pidetty ja käärmeenkin pää rikki poljettu.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys