Laila Uljas
Mieheni on upseeri. Syksyllä ja keväällä on leiriputket. Se tarkoittaa, että on monta leiriä peränjälkeen, putkessa. Välissä voi toki joskus olla viikonloppu tai muutamia normaaleja työpäiviä ennen kuin seuraava leiri taas alkaa.
Syksyn putki päättyy vähän ennen joulua, ja keväällä on toinen, joka päättyy juuri ennen kuin koulut loppuvat. Alkuvuosien aikana poissaoloja kotoa kertyi helposti noin 130 vuorokautta, viime vuosina se on tasaantunut noin 60 vuorokauteen, kun mukaan on tullut luonnollisia, iän tuomia uramuutoksia.
Kun olimme nuoria, lupasimme toisillemme, että tuemme toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta emme oikein osanneet vielä elää sitä todeksi. Tarkoitus oli hyvä, mutta toteutus jäi usein ontuvaksi. Harjoittelimme ja yritimme löytää tavan, miten meidän perheemme toimii. Kaikkien pitäisi voida hyvin, ja jonkun toisen perheen tapa ei välttämättä olisi meillä toiminut. Mielenkiinnolla silti seurasimme, miten toiset perheet löysivät ratkaisuja arkeen, ja pikkuhiljaa muovautui myös se meidän oma tapa.
Elimme pikkulapsiperheen arkea, hän metsässä ja minä kotona. Hänen yöunensa olivat metsässä usein erittäin epäsäännölliset ja puutteelliset, ja minunkin uneni kotona vaihtelivat sen mukaan, mitä lapset vaativat. Usein arkiviikon jälkeen olimme molemmat ihan väsyneitä, mutta odotuksia toiselle saattoi silti olla.
Odotin, että hän olisi heti remmissä mukana, ottaisi lapsista kopin. Minulla oli usein lenkkitossut valmiina osoittamassa kohti ulko-ovea, kun Metsämies saapui kotiin, ja kun hän meni saman tien sohvalle ottamaan pienen välikuoleman, minä ärsyynnyin. Olin kyllä tietoinen, että leirien jälkeen oli melkein aina univelkaa; yölläkin täytyy harjoitella. Eihän sotaakaan käydä pelkästään päiväsaikaan, joten pimeänammuntojen harjoittelu on olennainen taito.
Myöhemmin opin, että leiriin kannattaa lisätä omassa päässä yksi lisäpäivä. Suursiivoukset kannattaa jättää vasta seuraavalle päivälle, jolloin toteutumismahdollisuudet ovat huomattavasti paremmat.
Muutamia vuosia sitten Metsämiehen oli tarkoitus lähteä Santahaminaan 11 kuukautta kestävälle kurssille. Keskustelimme tästä etukäteen paljon ja teimme yhdessä selviytymissuunnitelman, eräänlainen meidän perheen sotasuunnitelman. Hän olisi joka viikko poissa maanantaista perjantaihin.
Hänellä oli mahdollisuus majoittua koululla, ja samassa asunnossa oli läheisiä kavereita kadettikoulun ajoilta. Kaikki he taisivat olla tuossa vaiheessa jo perheellisiä. Vaikka kotiin olisi ollut matkaa vain vajaat kaksi tuntia, teimme ratkaisun, että Metsämies ei tulisi viikolla käymään kotona. Heille kuitenkin annettiin jonkin verran kotitehtäviä ja ryhmätöitä.
Ilmaisin toiveeni, että he hoitaisivat kaikki tehtävät viikolla ja sitten, kun oltiin kotona, olisimme yhdessä läsnä. Sitä paitsi, jos isä saapuu kotiin juuri, kun iltarutiinit ovat menossa, se tietäisi, että koko pakka menisi sekaisin ja olisi vieläkin vaikeampaa saada ketään nukkumaan. Meillä muutenkin enemmistö lapsista on iltavirkkuja, ja ei tarvita paljoa, että he virkistyvät uudelleen ja nukkumaanmeno helposti venyy.
Muutkin samassa asunnossa asuvat kurssikaverit päätyivät tähän samaan ratkaisuun. Tämä kurssi erosi harjoitusleireistä suuresti siinä, että päivät olivat suhteellisen säännöllisiä ja yöllä sai nukkua. Illalla oli joskus mahdollisuus harrastaa, ja nämä pitkäaikaiset ystävykset kävivät välillä pelaamassa sählyä ja melomassa merellä. Univelkaa ei kertynyt samalla tavalla kuin leiriputkien aikana.
Koska yhteinen aika viikonloppuina oli lyhyt, oli hyvä, että meillä oli suunnitelma valmiina. Kun Metsämies saapui perjantaina kotiin hyvissä ajoin, lähdin usein käymään ruokakaupassa ihan yksin. Illalla oli rauhanyhdistyksellä raamattuluokat, päiväkerho ja iltahartaus. Mies otti sinne kaikki lapset, ja minä sain kolme tuntia omaa aikaa. Joskus kävin pyörällä uimahallissa ja istuin saunassa oikein pitkään tai kävin kävelyllä ja tulin kotiin kuuntelemaan hiljaisuutta. Sytytin kynttilät ja laitoin musiikkia soimaan. Olin.
Yritin tehdä itselleni sellaisen säännön, että tuo oma aika ei ollut varsinaisesti kotitöitä varten. Saatoin minä laittaa nopeasti tiskit koneeseen, mutta mitään sen suurempaa en alkanut tekemään. Huomasin, että kun silloin tällöin tuli jokin pakottava asia ja tämä minun perjantai-illan pieni hetkeni ei toteutunut, olin aina paljon väsyneempi seuraavalla viikolla. Miten iso merkitys ihan pienellä hetkellä voikin olla! Ehkä suurempi merkitys oli sillä, että koin, että meillä oli Metsämiehen kanssa hyvä keskusteluyhteys. Olimme päättäneet tehdä tästä hyvän vuoden.
Eräs tuttu sanoi minulle kerran sen vuoden aikana, että kannattaa varoa, ettei semmoisen erossa olemisen jälkeen kasva erilleen. Minun täytyi hänelle sitten sanoa, että meillä oli käynyt juuri päinvastoin. Tuntui siltä kuin olisimme juuri menneet naimisiin. Istuttiin vierekkäin aina, kun siihen oli mahdollisuus, ei otettu toista itsestäänselvyytenä, kuten herkästi tekee silloin, kun toinen on koko ajan vieressä.
Tähänkin olimme tehneet suunnitelman valmiiksi. Olimme huomanneet, miten joskus tuntuu rankalta lähteä edes viikonlopuksi pois kotoa, kun lapset reagoivat ja kiukuttelevat sen jälkeen. Silloin itse hiljaisesti miettii, oliko se edes sen arvoista, kun koko alkuviikko sitten takkuaa. Päätimme kokeilla toista taktiikkaa, jota edelleen silloin tällöin käytämme.
Kävimme mieheni kurssivuoden aikana kolmella 24 tunnin minilomalla. Lapset eivät juurikaan huomanneet, että olimme poissa, ja meille jäi vielä sunnuntaipäivä aikaa olla koko perhe yhdessä ja laskeutua arkeen. Ne minilomat olivat ihania, ja yllättävän paljon ehtii siinäkin ajassa, kun ei ole muita huollettavia. Kun ei ole ketään takapenkillä kysymässä, koska ollaan perillä. Silloin voi toimia paljon spontaanimmin ja pysähtyä hetken mielijohteesta tien viereen valokuvaamaan, suunnitella yhdessä seuraavan kesän perhereissua ja käydä katsomassa paikat pikaisesti ennakkoon. Näistä vuorokauden mittaisista minilomista on jäänyt lämmin muisto.
Olen joskus miettinyt, että pitäisi tehdä ihan normaalin arjen keskelläkin suunnitelma, harjoitella läsnäolemista ja aitoa halua astua hetkeksi toisen kenkiin, ymmärtää ja tukea teoilla, ei pelkillä sanoilla. Sanat ovat pelkkää helinää, jos niistä puuttuu rakkaus.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys