Kun pu­hu­ja tai pap­pi sa­noo ”Ru­koil­kaam­me”, se kuu­los­taa juh­lal­li­sel­ta ja har­taal­ta. Py­hä­kou­lus­sa opet­ta­ja usein sa­noo: ”Lai­te­taan kä­det ris­tiin.” Sii­tä al­kaa al­ku­ru­kous. ”Yh­dym­me seu­ro­jen aluk­si kii­tok­seen ja ru­kouk­seen” luo seu­rois­sa tur­val­li­sen ja ko­toi­sen tun­nel­man. Tun­tuu hy­väl­tä py­säh­tyä tär­keim­män ää­rel­le.

Vie­tim­me 18.1. kan­sal­lis­ta ru­kous­päi­vää. Se vie aja­tuk­set ru­kouk­seen ja ru­koi­le­mi­seen. En pidä it­se­ä­ni eri­tyi­sen ah­ke­ra­na ru­koi­li­ja­na, mut­ta kun tar­kas­ti ajat­te­len, huo­maan ru­koi­le­va­ni tä­män täs­tä. Mon­ta ker­taa päi­väs­sä mie­leen nou­see joku pie­ni tai suu­rem­pi asia Tai­vaan Isäl­le: kii­tos, au­ta, var­je­le, joh­da­ta, sel­vi­tä tai jo­tain vas­taa­vaa. Mo­nes­ti Ju­ma­la on vas­tan­nut­kin ru­kouk­siin, mo­nes­ti ei, ai­na­kaan niin, et­tä oli­sin huo­man­nut.

Ker­ran sain niin konk­reet­ti­sen ru­kous­vas­tauk­sen, et­tä vie­lä­kin nau­rat­taa. Uu­pu­nee­na pien­ten las­ten äi­ti­nä yri­tin saa­da jäl­ki­kas­vua päi­vä­u­nil­le, et­tä oli­sin saa­nut it­se­kin het­ken nu­kah­taa. Tou­hu oli ta­va­no­mais­ta äh­rää­mis­tä ja tu­her­ta­mis­ta. Puus­kah­din mie­les­sä­ni Tai­vaan Isäl­le: ”An­na näi­den kaik­kien nuk­kua edes tun­ti yh­tä ai­kaa!” Seu­raa­va muis­ti­ku­va­ni oli, kuin­ka he­rä­sin vir­kis­ty­nee­nä sy­väs­tä unes­ta ta­san tun­nin ku­lut­tua. Joku pie­ni kiu­san­kap­pa­le aja­tus­ten taus­tal­la kuis­kut­ti sil­loin, et­tä oli­si kan­nat­ta­nut sa­man tien ru­koil­la kol­men tun­nin unia.

Erää­nä il­ta­na luin il­ta­ru­kous­ta rei­lun vuo­den ikäi­sel­le sil­loi­sel­le kuo­puk­sel­le. Ma­has­sa oli jo hy­vää vauh­tia kas­va­mas­sa uu­si vau­va, jo­ten pin­na­sän­gyn yl­le ku­mar­tu­mi­nen oli hie­man kan­ke­aa. Pie­ni oli kui­ten­kin eh­ti­nyt op­pia, et­tä syn­nit siu­na­taan an­teek­si lä­hi­kon­tak­tis­sa. Niin­pä hän ru­kouk­sen lo­put­tua rä­pyt­te­li kut­su­vas­ti kä­si­ään sän­gyn poh­jal­ta ja hu­hui­li: ”Pää tän­ne! Pää tän­ne!”

Yh­del­lä po­jis­ta oli nel­jä­vuo­ti­aa­na ak­tii­vi­nen pys­sy­leik­ki­vai­he. Kun luin hä­nel­le il­ta­siu­naus­ta, hän lo­pot­ti ru­kous­ta kes­kit­ty­nees­ti sil­mät kiin­ni ja kä­det ris­tis­sä leu­an al­la. Kun pääs­tiin aa­me­neen, hän ojen­si sa­la­man­no­pe­as­ti ris­tis­sä ole­vien kä­sien etu­sor­met suo­rik­si vas­tak­kain, osoit­ti niil­lä mi­nua ja ka­jaut­ti: ”PU­TUM­MM!” Epäi­len, et­tei­vät hä­nen aja­tuk­sen­sa ol­leet ru­kouk­sen­kaan ai­ka­na ko­vin tai­vaal­li­sia.

Kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten per­hees­säm­me oli mur­het­ta. Mie­li oli maas­sa, kun osa lap­sis­ta oli luo­pu­nut us­kos­ta. Kris­til­lis­tä kou­lua käy­vä eka­luok­ka­lai­nen muis­tut­ti sil­loin mi­nua: ”Äi­ti, opet­ta­ja on sa­no­nut, et­tä aa­mul­la­kin voi ru­koil­la!” Se oli ai­heel­li­nen huo­mau­tus il­ta­ru­kous­kult­tuu­ria vaa­li­val­le äi­dil­le. Lap­si myös lu­pa­si ru­koil­la joka päi­vä, et­tä us­kos­ta luo­pu­neet sai­si­vat us­kon ta­kai­sin.

Ker­ran poh­din pyyn­nös­tä Isä mei­dän -ru­kouk­ses­ta koh­taa ”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si”. Muis­te­lin sil­loin, kuin­ka eräs pu­hu­ja ki­teyt­ti saar­nas­saan: ”Mik­si em­me luot­ta­vai­sin mie­lin ru­koi­li­si ’Ta­pah­tu­koon Si­nun tah­to­si’, on­han Ju­ma­lan tah­to se, et­tä pää­si­sim­me ker­ran tai­vaa­seen.” Kaik­ki, mitä Tai­vaan Isä täl­le mat­kal­le an­taa, täh­tää sii­hen. Ih­mi­nen voi toki syn­tiä te­ke­mäl­lä ve­sit­tää Tai­vaan Isän tar­koi­tuk­sia ja jos­kus jopa syyt­tää syn­nin seu­rauk­sis­ta Ju­ma­laa ta­ju­a­mat­ta omaa osuut­taan on­gel­mien syn­tyyn.

Käy­tän­nön ta­sol­la ”Ta­pah­tu­koon Si­nun tah­to­si” on elä­mäs­sä­ni mer­kin­nyt esi­mer­kik­si sitä, et­tä Luo­ja on saa­nut päät­tää, mil­loin meil­le syn­tyy lap­sia. Hän on myös joh­dat­ta­nut työ­pai­kat par­hain päin. Ju­ma­lan kä­des­sä on myös asu­mi­sen ra­jat ja ajat. Muu­tos­ten edes­sä on ol­lut tur­val­lis­ta ru­koil­la ”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si” ja luot­taa sii­hen, et­tä jos oma suun­ni­tel­ma ei ole Tai­vaan Isäl­le mie­leen, hän kyl­lä pis­tää ka­pu­loi­ta rat­tai­siin.

Paa­va­li pu­huu Ti­mo­teuk­sel­le ru­koi­le­mi­ses­ta osa­na oh­jeis­tus­ta ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen toi­mit­ta­mi­seen. Oh­je so­pii mie­les­tä­ni hy­vin myös ihan ta­val­li­seen ru­kouk­seen mil­loin ta­han­sa ar­jen kes­kel­lä. Eten­kin pyyn­tö sii­tä, et­tä val­lan­pi­tä­jät mah­dol­lis­tai­si­vat tyy­nen ja rau­hal­li­sen elä­män, tun­tuu hy­vin ajan­koh­tai­sel­ta.

”Ke­ho­tan en­nen kaik­kea ano­maan, ru­koi­le­maan, pi­tä­mään esi­ru­kouk­sia ja kiit­tä­mään kaik­kien ih­mis­ten puo­les­ta, ku­nin­kai­den ja kaik­kien val­lan­pi­tä­jien puo­les­ta, jot­ta sai­sim­me viet­tää tyyn­tä ja rau­hal­lis­ta elä­mää, kai­kin ta­voin hurs­kaas­ti ja ar­vok­kaas­ti. Täl­lai­nen ru­kous on oi­kea ja mie­lui­sa Ju­ma­lal­le, mei­dän pe­las­ta­jal­lem­me, joka tah­too, et­tä kaik­ki ih­mi­set pe­las­tui­si­vat ja tu­li­si­vat tun­te­maan to­tuu­den.” (1. Tim 2:1–4.)

Ru­koil­kaam­me ah­ke­ras­ti, on­han ru­kous us­ko­van hen­gi­tys­tä, ku­ten sa­no­taan.