Kii­tos, et­tä olit tääl­lä, kesä. Sinä kesä, joka olet vain va­loa, va­loa, va­loa. Sinä kesä, joka an­nat kas­vun kui­vuu­teen­kin. Sinä kesä, joka an­nat meil­le kai­ken tar­peel­li­sen, jot­ta eläm­me taas luok­se­si. Kii­tos, et­tä olit tääl­lä, kesä.

Ra­kas Tai­vaan Isä, kii­tos ke­säs­tä. Si­nul­ta on kaik­ki.

Kesä, olet jo­kai­sel­le eri­lai­nen. Jol­le­kin olet juu­ri so­pi­va, täy­del­li­nen. Jol­le­kin olet ah­dis­ta­va ja taak­ko­ja täyn­nä. Mik­si, oi mik­si kau­nein voi ol­la ru­min­ta? Mik­si pa­ras voi ol­la pa­hin?

Hyvä Ju­ma­la, si­nul­ta on kaik­ki. An­na voi­maa vä­sy­neel­le.

-

Kesä, mu­he­va ja mul­lan­tuok­sui­nen, kyl­mä ja poh­jois­tuu­li­nen. Si­nun sy­lis­tä­si purs­kah­ti myös ra­e­kuu­ro, joka vei sis­ko­ni ome­na­puis­ta kuk­ka­set. He sai­vat nel­jä ome­naa. Kesä, si­nun po­vel­ta­si huo­kui myös kä­sit­tä­mä­tön valo ja kos­teus niin, et­tä äi­ti­ni ome­na­puu tuot­ti tääl­lä poh­joi­ses­sa ih­meel­li­sen suu­ren sa­don.

”Hän säät ja il­mat sää­tää...”

-

Kesä, toit mi­nul­le uu­den har­ras­tuk­sen ja uu­den ys­tä­vän. En ole kos­kaan mil­loin­kaan ai­kai­sem­min tien­nyt, et­tä joki, sen ran­nat, kau­ka­na siin­tä­vät vih­re­än sä­vyis­sä lois­ta­vat pel­lot ja met­sät ja tai­vaan pil­vet ovat joka päi­vä eri­lai­set. En ole tien­nyt, et­tä ui­des­sa ei väsy, kyl­me­nee vain jos­kus. En ole tien­nyt, kuin­ka iha­na on ui­da sil­mät kiin­ni tai kuin­ka kat­seen voi aset­taa ai­van lä­hel­le ve­den pin­taa niin, et­tä vesi on kuin mi­nua tai jo­tain lo­pu­ton­ta hel­mei­le­vää si­nis­tä mat­toa.

Kuin­ka iha­naa on nous­ta vä­lil­lä ve­des­tä ran­ta­ki­vi­kol­le ja syö­dä vil­li­vii­ni­mar­jo­ja ja va­del­mia ja op­pia, et­tä val­koi­nen vii­ni­mar­ja kyp­syy ou­don hi­taas­ti. Kuin­ka iha­naa on myös odot­taa jo uut­ta ke­sää. Vaik­ka et­hän ole men­nyt vie­lä pois, mi­nun ke­sä­ni!

-

Olen op­pi­nut, et­tä on ole­mas­sa ka­pis­tus ni­mel­tään ui­ma­rin tur­va­poi­ju. Se on hyvä to­ve­ri. Sii­hen voi luot­taa. Se kel­luu pe­räs­sä hil­jaa, ja jos­kus aal­lo­kos­sa se pyr­kii rin­nal­le. Orans­si Bobi. Poju. Kuun­te­lee lo­pu­ton­ta jut­te­lu­am­me, mut­ta on hil­jaa ei­kä ker­ro ke­nel­le­kään, mitä on kuul­lut.

Lai­tu­ril­la uin­nin jäl­keen juom­me mus­ta­he­ruk­ka­me­hua ja syöm­me pork­ka­noi­ta. Oli­pa taas iha­naa, sa­nom­me mil­joo­na ker­taa. Huo­men­na taas vii­del­tä, huik­kaam­me läh­ties­sä.

-

Kesä, olit­ko taas odo­tuk­sia täyn­nä? Jou­dut­ko kuun­te­le­maan pet­ty­myk­sen vih­lo­via lau­sah­duk­sia te­ke­mät­tö­mis­tä töis­tä? Mik­si mi­kään ei muu­tu? Mik­si minä en muu­tu?

Hyvä Ju­ma­la, an­na mei­dän yrit­tää ol­la tar­peek­si.

Mi­hin me­net, kesä, kun tu­lee syk­sy? Me­net­kö jon­ne­kin, jos­sa kaik­ki men­nyt Ju­ma­lan maa­il­mas­sa on ri­vis­sä ja jär­jes­tyk­ses­sä? Me­net­kö jon­ne­kin, jo­hon mi­nä­kin voin ojen­taa aja­tuk­se­ni ja ot­taa si­nut siel­tä luok­se­ni ja ju­tel­la kans­sa­si? On­ko siel­lä myös Kul­taa­mo, joka te­kee muis­tois­ta kau­niit, kau­niim­mat kuin to­del­li­suus?

Joko me­nit pois, mi­nun ke­sä­ni?

-