JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Koulunkäyntiä ja opiskelua

28.6.2021 7.05

Juttua muokattu:

29.6. 08:22
2021062908224020210628070500

Kun aloi­tin kou­lu­tie­ni 1960-lu­vun lop­pu­puo­lel­la, pe­rus­kou­lu oli ol­lut kun­nas­sam­me jo yh­den vuo­den. Moni asia to­teu­tet­tiin kou­lu­maa­il­mas­sa eri ta­val­la kuin en­nen. Minä kou­lu­lai­se­na en tie­ten­kään ko­ke­nut kou­lua muut­tu­nee­na kou­lu­na, ei­hän mi­nul­la ol­lut kä­si­tys­tä kan­sa­kou­lus­ta. Oli vain tämä pe­rus­kou­lu.

Kou­lua oli kiva käy­dä. Kou­lum­me oli ai­ka pie­ni ky­lä­kou­lu. Kak­si luok­ka-as­tet­ta oli sa­mas­sa ti­las­sa. Mi­nul­la oli pal­jon ka­ve­rei­ta. Kä­vim­me tois­tem­me synt­tä­reil­lä us­kol­li­ses­ti joka vuo­si ja olim­me pal­jon yh­des­sä myös kou­lu­päi­vien jäl­keen.

Kun kat­se­len it­se­ä­ni kou­lu­lai­se­na vuo­si­kym­men­ten pääs­tä, voin tun­nis­taa tiet­ty­jä piir­tei­tä, jot­ka ovat kul­ke­neet mu­ka­na­ni ylä­as­teel­la, lu­ki­os­sa ja myö­hem­min opis­ke­li­ja­na. Tun­nis­tan ne piir­teet vie­lä­kin omas­sa per­soo­nas­sa­ni. Oli op­pi­ai­nei­ta, jois­ta tyk­kä­sin ai­van ta­vat­to­man pal­jon, ja toi­sia, jot­ka koin vai­keik­si ja joi­ta koh­taan tun­sin vas­ta­ha­koi­suut­ta. Mie­li­ai­nei­ta­ni har­joi­tin hy­väl­lä mie­lel­lä ja in­nok­kaas­ti ja ke­hi­tyin niis­sä, mut­ta ikä­viin ja haas­ta­viin asi­oi­hin suh­tau­duin to­del­la kiel­tei­ses­ti ja vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti. Luu­lin kai, et­tä riit­tää, kun­han teen, mitä mi­nua it­se­ä­ni hu­vit­taa ja mikä on help­poa. Me­nin myös hel­pos­ti luk­kiu­tu­nee­seen ti­laan joi­den­kin haas­tei­den edes­sä.

Sama meno ja mei­nin­ki jat­kui ylä­as­teel­la. Meil­lä oli jäl­leen tosi kiva luok­ka ja iha­na luo­kan­val­vo­ja, joka opet­ti meil­le ruot­sia. Pi­din heti uu­des­ta kie­les­tä. Eng­lan­ti oli vai­ke­aa, mut­ta kiin­nos­ta­vaa. Luin myös kak­si vuot­ta sak­saa va­lin­nai­sai­nee­na. Sen si­jaan en op­pi­nut erot­ta­maan fy­siik­kaa ke­mi­as­ta. Muis­tan vain ylä­as­te­vuo­sil­ta ky­sei­sil­tä tun­neil­ta es­te­ri­ha­pon. Il­mei­ses­ti ke­mi­an op­pi­mää­rään kuu­lu­va jut­tu. Ma­te­ma­tii­kan tun­neil­ta ei ole muis­ti­jäl­kiä.

Kun teim­me yh­dek­sän­nel­lä luo­kal­la lu­ki­on ai­ne­va­lin­to­ja, oli ai­van sel­vä, et­tä va­lit­sen ly­hy­en ma­te­ma­tii­kan. Opin­to-oh­jaa­jam­me hou­kut­te­li va­lit­se­maan myös la­ti­nan kie­len. Sii­tä saa­tiin­kin ai­kai­sek­si tar­peek­si suu­ri ryh­mä, jot­ta ope­tus pys­tyt­tiin to­teut­ta­maan. Va­lit­sin myös psy­ko­lo­gi­an. Opis­ke­lin siis lu­ki­o­vuo­si­na­ni nel­jää vie­ras­ta kiel­tä ja is­tuin ma­te­ma­tii­kan­tun­neil­la, kun oli pak­ko. Il­mei­ses­ti fy­siik­kaa ja ke­mi­aa ei tar­vin­nut lu­kea, kun oli va­lin­nut ly­hy­en ma­te­ma­tii­kan. En ai­na­kaan muis­ta, et­tä oli­sin ol­lut nii­den tun­neil­la.

Lu­ki­o­vuo­det oli­vat iha­naa ai­kaa. Ruot­si oli edel­leen ki­vaa ja la­ti­na oli kuin eri­tyi­nen maa­il­ma ja pol­ku jo­hon­kin men­nee­seen, jo­hon ra­ken­tuu kaik­ki muu. Tar­moa, in­toa ja mo­ti­vaa­ti­o­ta riit­ti pän­tä­tä me­ne­mään la­ti­nan subs­tan­tii­vien dek­li­naa­ti­oi­ta ja ver­bien kon­ju­gaa­ti­oi­ta. Myös ul­koa opet­te­le­mis­ta riit­ti. Käy­tin jäl­leen kai­ken tar­mo­ni op­pi­ai­nei­siin, jot­ka oli­vat kiin­nos­ta­via, ja lai­min­löin vas­ten­mie­li­sen ma­te­ma­tii­kan. Nyt tun­nis­tan, et­tä olin jo tei­ni­vuo­si­na­ni il­mei­nen hu­ma­nis­ti.

Bi­o­lo­gia op­pi­ai­nee­na si­säl­si sa­mo­ja ele­ment­te­jä kuin ma­te­ma­tiik­ka. Muis­tan, kuin­ka pe­rin­nöl­li­syys­tie­de oli han­ka­laa, kun sii­nä oli­si pi­tä­nyt pon­nis­tel­la miet­ti­mään, mi­ten loo­gi­ses­ti asi­at ete­ne­vät ja seu­raa­vat toi­si­aan. Erää­seen bi­o­lo­gi­an ko­kee­seen olin val­mis­tau­tu­nut huo­nos­ti. Oli­si pi­tä­nyt pe­reh­tyä, mi­ten sil­mien väri pe­riy­tyy ja mi­ten me­nee ka­no­jen ris­tey­ty­mi­nen. Hoh­hoi­jaa. Näen it­se­ni ko­et­ta edel­tä­vä­nä il­ta­na is­tus­ke­le­mas­sa huo­nees­sa­ni ja tui­jot­te­le­mas­sa ik­ku­nas­ta ulos…

Ko­kees­sa­han ei käy­nyt oi­kein hy­vin. En muis­ta, kuin­ka kau­an yri­tin vas­ta­ta ky­sy­myk­siin. Jos­sa­kin vai­hees­sa kui­ten­kin her­mos­tuin ja li­vah­din luo­kas­ta kon­sep­tit ja ky­sy­myk­set mu­ka­na­ni. Olin ol­lut liik­keis­sä­ni eh­kä ai­ka ove­la, kos­ka opet­ta­ja oli huo­man­nut vas­ta ko­to­na, et­tä Han­na-Ma­ri­an pa­pe­rit puut­tu­vat. En taas­kaan nuh­del­lut it­se­ä­ni tai tun­te­nut ylit­se­vuo­ta­vaa epä­on­nis­tu­mis­ta. Ajat­te­lin var­maan, et­tä täl­lai­nen minä olen. Jos jo­kin asia on vai­ke­aa, sii­nä koh­taa voi luo­vut­taa. Ei ai­van hir­ve­än hyvä aja­tus­ra­ken­nel­ma ja pe­ri­aa­te ai­kuis­tu­mi­sen edes­sä.

Ke­vääl­lä 1981 oli yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­set. Kir­joi­tin äi­din­kie­len, re­aa­li­ai­neet ja nel­jä vie­ras­ta kiel­tä. Ker­too eh­kä kiel­ten sil­loi­ses­ta ar­vos­tuk­ses­ta se, et­tä sa­mas­sa kuu­den tun­nin kir­joi­tus­ses­si­os­sa piti suo­rit­taa sak­sa ja la­ti­na. Kun jä­tin sak­san pa­pe­rit val­vo­jal­le, sain la­ti­nan kään­nös­teks­tin ja sa­na­kir­jan ja pa­la­sin pai­kal­le­ni. Olo oli se­ko­päi­nen.

Sa­man vuo­den syk­syl­lä aloi­tin ruot­sin kie­len opin­not Ou­lun yli­o­pis­tos­sa. Tar­koi­tus oli val­mis­tua ruot­sin opet­ta­jak­si. Suo­ri­tin kaik­ki pe­da­go­gi­set opin­not ja ope­tus­har­joit­te­lut, mut­ta it­se op­pi­ai­neen opin­not jäi­vät pait­si­oon kai­ken muun tiel­tä. Ai­kaa meni hä­kel­lyt­tä­vän pal­jon ih­mis­suh­de­kie­mu­roi­hin ja kai­ken maa­il­man ku­vi­oi­den vat­vo­mi­seen. Sa­mas­sa kou­lus­sa tai kämp­pä­ka­ve­rei­na ol­leet ys­tä­vä­ni sen si­jaan me­nes­tyi­vät hy­vin opin­nois­saan, vaik­ka heis­tä osa eli sa­man­lais­ta so­si­aa­lis­ta elä­mää kuin minä.

Myö­hem­min opis­ke­lin sa­mai­ses­sa opi­nah­jos­sa kult­tuu­ri­ant­ro­po­lo­gi­aa ja lo­puk­si mo­nien vai­hei­den jäl­keen pää­ai­nee­ni oli kir­jal­li­suus. Vä­lil­lä per­hee­näi­ti­nä opis­ke­lin La­pin yli­o­pis­ton ja alu­eem­me seu­tuo­pis­ton yh­teis­jär­jes­te­ly­nä tai­de­his­to­ri­aa. Mi­nul­la oli jo ka­sas­sa ai­van val­ta­va mää­rä opin­to­pis­tei­tä hu­ma­nis­ti­sen alan op­pi­ai­neis­ta.

Vie­lä pari vuot­ta sit­ten yri­tin työn ohes­sa teh­dä gra­dua Tše­ho­vin no­vel­lis­tii­kan ih­mis­ku­vauk­ses­ta. Ai­na, kun sel­vi­sin työ­pöy­tä­ni ää­reen ja sain pa­lau­tel­tua mie­lee­ni, mikä tut­ki­mus­työ­ni nimi taas oli­kaan, oli jo il­ta en­kä ol­lut saa­nut mi­tään ai­kai­sek­si. Mitä ta­han­sa tein ko­to­na, mi­nul­la oli ai­na tun­ne, et­tä pi­täi­si ol­la te­ke­mäs­sä kou­lu­hom­mia. Sit­ten pää­tin, et­tä nyt riit­tää. Erää­nä il­ta­na pa­lau­tin dra­maat­ti­sin el­kein ison ka­san kir­jo­ja yli­o­pis­ton kir­jas­ton pa­lau­tus­laa­tik­koon. Oli­sin voi­nut suu­del­la jo­kais­ta kir­jaa erik­seen ja kiit­tää huo­nos­ta yh­teis­työs­tä.

Ajat­te­lin, et­tä saan rau­han elä­mää­ni, kun en roi­ku kiin­ni kes­ke­ne­räi­ses­sä tut­kiel­mas­sa­ni. Voin ol­la ren­nol­la mie­lel­lä miet­ti­mät­tä, et­tä pi­täi­si ol­la työ­huo­nees­sa Tše­ho­vin pa­ris­sa. Näin on osit­tain käy­nyt­kin. Mut­ta osit­tain hier­tää, et­tä en käy­nyt kou­lu­a­ni lop­puun. Pi­täi­si­kö vie­lä jos­kus tart­tua toi­meen…

Olen myös huo­man­nut sel­lai­sen sei­kan, et­tä en ole­kaan vas­tuus­sa pel­käs­tään it­sel­le­ni, mi­ten olen suh­tau­tu­nut mie­len­kiin­toi­siin ja it­sel­le help­poi­hin asi­oi­hin, ja mi­ten vai­kei­siin, haas­ta­viin ja vas­ten­mie­li­siin. Olen nyt ym­mär­tä­nyt, et­tä las­ten äi­ti­nä olen an­ta­nut hie­man ou­to­ja asen­ne­mal­le­ja, mi­ten kou­lu­a­si­oi­hin tu­lee suh­tau­tua.

Pel­kään, et­tä olen sa­no­nut lap­sil­le­ni jois­sa­kin vai­heis­sa, et­tä joo, ei äi­ti­kään ol­lut hyvä. Olen siis opet­ta­nut luo­vut­ta­mis­ta haas­tei­den edes­sä. Olen myös mel­ko var­mas­ti sa­no­nut, et­tä kyl­lä ruot­sin kie­les­tä pi­tää ty­kä­tä. Ai­van kuin minä voi­sin sa­noa lap­sel­le­ni, mis­tä hä­nen pi­tää ty­kä­tä! Olen var­maan myös osoit­ta­nut när­käs­tyk­se­ni koko Ruot­sin ku­nin­gas­kun­nan puo­les­ta, kun joku lap­sis­ta­ni on sa­no­nut, et­tä kie­li on tur­ha ja il­man sitä pär­jää.

Siir­räm­me hel­pos­ti seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le asen­tei­ta ja ta­po­ja toi­mia haas­tei­den edes­sä. To­si­a­si­a­han on, et­tä elä­mäs­sä pi­tää teh­dä myös asi­oi­ta, jot­ka ei­vät ole ki­vo­ja tai help­po­ja. Jo kou­lu­e­lä­mäs­sä voi op­pia pon­nis­te­le­maan vai­kei­den­kin asi­oi­den pa­ris­sa ja te­ke­mään sel­lais­ta, mikä ei mo­ti­voi niin vah­vas­ti.

Tun­nen ole­va­ni sama Han­na-Ma­ria kuin kou­lu- ja opis­ke­lu­tie­ni eri vai­heis­sa. En ole muut­tu­nut mik­si­kään. Vält­te­len asi­oi­ta, jot­ka tun­tu­vat han­ka­lil­ta. Me­nen luk­koon on­gel­mien edes­sä. Ja jos­kus il­tai­sin nuk­ku­maan men­nes­sä tyy­nyn al­la on pu­he­li­mes­sa au­ki ka­na­va: ”Le­arn French While You Sleep”.

Hanna-MariaJurmu
Olen vuonna 1962 syntynyt tervolalainen Hamma. Arvostan kotiseutuani, tätä vehmasta Kemijoen vartta ja kaunista Meri-Lappia. Asun nykyisin kahdestaan mieheni kanssa. Lapsemme ovat aikuisia, ja he asuvat eri puolilla Suomea. Ajatukseni kulkevat heidän luonaan. Olen Kaarin sekä Sulon ja Alvan isoäiti. Musiikki tuo syvyyttä ja rikkautta elämääni. Se on sydämeni harrastus. Sydämeeni on hiipinyt myös Posio. Sähköpostiosoitteeni on hannamariajurmu@gmail.com
Hanna-MariaJurmu

Maja

25.11.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Rakkaudesta ja sen tunnustamisesta

28.10.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Hakaneuloin kiinnitetyt

27.9.2022 6.15
Hanna-MariaJurmu

”Siunaa vieläkin häntä ja hänelle rakkainta ihmistä”

21.8.2022 7.00
Hanna-MariaJurmu

Taivaassa ei enää kukaan tiuski

26.7.2022 10.15
Hanna-MariaJurmu

Ideointia ja harkittua hyötykäyttöä

23.6.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Pala maisemaa

26.5.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Perintö

21.4.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

”Koko maailma jakaa kyyneleenne”

20.3.2022 7.00
Hanna-MariaJurmu

Suuri helmikuu

17.2.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Kirjalahjoja

29.1.2022 8.30
Hanna-MariaJurmu

Pieniä joulukuisia muistiinmerkintöjä

30.12.2021 6.00
Hanna-MariaJurmu

Puu

26.11.2021 6.00
Hanna-MariaJurmu

Laulu, jossa on kaikki

1.11.2021 6.00
Hanna-MariaJurmu

Sävellytyttää

23.9.2021 7.00
Hanna-MariaJurmu

Joko menit pois, minun kesäni?

30.8.2021 7.00
Hanna-MariaJurmu

Kaksi tarinaa, yksi tarina

28.7.2021 8.00
Hanna-MariaJurmu

Arkea ja pyhää

30.5.2021 7.05
Hanna-MariaJurmu

Huhtikuussa ilon kautta

1.5.2021 7.00
Hanna-MariaJurmu

Murheen miekka

30.3.2021 7.15
Hanna-MariaJurmu

Peruskysymysten äärellä

19.2.2021 7.00
Hanna-MariaJurmu

Liian suuria sammakoita ja ihanan kauniita rinnesoita

1.2.2021 6.15
Hanna-MariaJurmu

Vuodet vaihtuvat

6.1.2021 7.20
Hanna-MariaJurmu

Puhdetöitä

29.11.2020 6.15
Hanna-MariaJurmu

Päiväkirjamerkintöjä

30.10.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Marjastussähläystä

4.10.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Lasten ystävä, kiitos lasten ystävistä

28.8.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Psalmien kesä

1.8.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Miksi puut elävät kauemmin kuin ihmiset?

28.6.2020 6.45
Hanna-MariaJurmu

Alttoelämää

30.5.2020 6.55
Hanna-MariaJurmu

Pieniä onnellisia hetkiä

29.4.2020 6.05
Hanna-MariaJurmu

Öljylehdon nyyhkytykset

10.4.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Mitä olette, taivas ja avaruus?

23.2.2020 6.10
Hanna-MariaJurmu

Joulu hellii meitä

6.1.2020 6.05
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys