Kuva: Paula-Maaria Itäniemeltä
Kuva: Paula-Maaria Itäniemeltä
Korona siirsi Suviseurat tänä vuonna nettiin. Monessa perheessä se on ollut suuren surun ja pettymyksen aihe, aivan ymmärrettävästi. Itse otin tiedon vastaan rauhallisesti: tulee taas kesä, jolloin vietämme radioseuroja. Se ei ole ensimmäinen kerta. Aikuisiällä minulta on jäänyt useat Suviseurat väliin erilaisista syistä. Välillä olen ollut sairaalassakin.
Kesällä 2008 rahat olivat tiukilla, emmekä päässeet lähtemään. Olin raskaana viikolla 24. Jo jonkin aikaa minulla oli ollut omituinen olo, mutta en saanut oikein kiinni tuntemuksista, ja kuittasin ne kuvitteluksi. Suviseurasunnuntaina meillä oli kylässä kaksi ystäväperhettä, jotka eivät myöskään olleet päässeet Sieviin. Grillailimme ja kuuntelimme yhdessä seuroja. Heidän lähdettyään huomasin, että nyt ei kaikki ole hyvin. Lähdin päivystykseen ja sain kuulla, että synnytys saattaa olla käynnistymässä.
Päädyin osastolle vuodelepoon. Huoli ja pelko pikkuisen puolesta oli massiivinen, shokki vahvasti päällä. Syytin itseäni siitä, etten ollut ymmärtänyt hiljentää vauhtia, vaikka keho oli varoitellut jo pari viikkoa. Aiemmat raskaudet olivat sujuneet niin hyvin, että en ollut osannut ajatella jonkin voivan mennä pieleen.
Samaan aikaan kuitenkin kiitin Taivaan Isää siitä, että hän oli järjestänyt meille esteen lähteä reissuun. Suviseurakentällä, kroppa kovassa rasituksessa ja usein liian heikolla nesteytyksellä olisi voinut käydä niin, että pieni ihminen olisi alkanut syntyä siellä, kaukana kotoa. Nyt olimme aivan yliopistosairaalan naapurissa, parhaan mahdollisen hoidon äärellä.
Päätösseuroissa esirukouspyyntöjen joukossa oli myös veljeni viemä pyyntö rukoilla syntymättömän pienokaisemme puolesta. Kyyneleet valuen kuuntelin sitä radiosta. “Vanhurskaan rukous voi paljon, koska se totinen on”, toistelin itsekseni. Vauva saikin kymmenen arvokasta lisäpäivää kehittymiseen. Sitten merkit olivat sellaiset, että lapsivesipunktion jälkeen lääkärit sanoivat, että vauvan on synnyttävä nyt.
Sektiosalissa oli hiljaista. Kuulin, kuinka joku mainitsi “syntymäaika 9.01”, ja kiireiset askeleet ulos salista. Ammattilaiset ympärilläni olivat totisia. Naapurihuoneestakaan ei kuulunut itkua. En ole koskaan ollut niin yksinäinen kuin siinä maatessani.
Iltapäivällä makasin synnytysosaston huoneessa hirmuisen kipeänä, ystävä tukenani. Puolisoni sukkuloi keskolan ja minun välillä. Meille oli kerrottu, että lastenlääkäri tulee käymään heti kun ehtii. Tunnit kuluivat, mutta mitään ei kuulunut. Lopulta lääkäri tuli. Uutiset eivät olleet hyviä. “Viikkoihin nähden poikkeuksellisen kehittymättömät keuhkot. Vaikea sepsis. Minuutti kerrallaan eteenpäin. Ennustetta ei voi antaa.”
Minut vietiin keskolaan sängyllä. Sairaalapappi odotti jo valmiina suorittamaan kasteen. Keskoskaapissa harsopeitteen alla erottui sählypallon kokoinen pää, jonka nenään kulki hengityskoneen letku. Lapsen silmät olivat kiinni. Sain hädin tuskin kurotettua käteni muovikohdun luukusta vauvan päälle. Silittää ei saanut, se olisi rasittanut lasta liikaa, mutta käden sai asettaa pikkuruisen vartalon päälle kuin kapaloksi.
Kastetoimitus oli lyhyt, mutta ihan oikean kaavan mukainen. Raamatun lukemista, rukoukset, sormen päällä sivelty kastevesi. Lopuksi lauloimme ystäväni kanssa Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Hoitaja, joka seurasi tilannetta huoneen nurkassa, pyyhki kyyneleitä silmistään. Sitten jätimme lapsen ammattilaisten hoiviin, Taivaan Isän käsiin.
Seuraavana aamuna lääkäri tuli kasvot loistaen luokseni. “Eilen en uskonut ollenkaan tämän pojan mahdollisuuksiin, mutta nyt uskon! En muista koskaan tehneeni yhtä tiiviisti töitä yhden lapsen kanssa, mutta se kannatti.” Nyt vasta kuulimme, kuinka kriitiinen tilanne oli ollut. Hengityskoneen tehot eivät olleet riittäneet, lapsen keuhkoihin oli pitänyt pumpata ilmaa käsin koko päivän ajan. Lyhyt kastetuokio oli ollut ensimmäinen hetki, jonka aikana poika ei ollut vaatinut jatkuvia hoitotoimenpiteitä. Ja sen jälkeen vointi oli alkanut kohentua. Tilanne oli yhä kriittinen, mutta nyt toiveikas.
Pari päivää myöhemmin sairaalapappi tuli tervehtimään minua. Kun kerroin kuulumiset, hän sanoi, että kasteen vaikutus on ihmeellinen. En ensin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, joten hän jatkoi: “Niin. Jumala otti hänet lapsekseen, ja heti vointi alkoi parantua.” Sisässäni kuohahti hämmennys ja suuttumuskin. Kysyin, uskoiko hän todella, että Taivaan Isä olisi antanut lapsemme kuolla, jos emme olisi kiirehtineet pyytämään tälle kastetta.
Keskustelu oli lyhyt ja osoitti selvän eron tämän papin ja minun uskonkäsityksissä. Kerroin, että uskon jokaisen lapsen syntyvän tähän maailmaan taivaan perillisenä. Kerroin uskovani, että jokaisen meidän päivien määrä on Taivaan Isän tiedossa, eikä Jumalan suunnitelma ihmisteoin muutu. Ja että en usko Jumalan rankaisevan ketään vanhempia lapsen kuolemalla siksi, etteivät he tuo lasta kasteelle. Pappi kysyi, miksi sitten halusimme, että lapsi kastetaan. Vastasin haluavamme toimia Kristuksen opetuksen mukaan, jos se suinkin on mahdollista.
Olen usein kuluneiden 12 vuoden aikana palannut noihin hetkiin. Siihen pelkoon ja epätoivoon, tuohon keskusteluun papin kanssa. Hetkiin joina istuin keskoskaapin äärellä käsi lapseni päällä, ja kaapista tulviva kuumankostea ilma liimasi hiussuortuvat kasvoihini ja sairaalan yöpaidan ihooni.
Ensimmäiseen vaipanvaihtoon, jossa avasin tulitikkuaskin kokoiseksi taitetun vaipan ja nostin lapsen lantiota peukalolla ja keskisormella sujauttaakseni vaipan paikalleen. Siihen, miten hengitysputki poistettiin ja lapseni päästi ensimmäisen äänensä neljän päivän ikäisenä.
Ensimmäiseen kertaan, kun reilut 800 grammaa painava pieni ihminen nostettiin ihoani vasten, ja nukuimme yhdessä makeat päiväunet. Päivään, jolloin pojan ensimmäisen huonekaverin nimi olikin kadonnut keskolan maitolistalta ja ymmärsin, että toinen perhe ei saanut kumpaakaan kaksosistaan koskaan kotiin.
Keskosen vanhemmuus on aivan erilaista kuin täysiaikaisen lapsen. Voisin kirjoittaa siitä blogitekstin jokaisena kuukautena vuoden ajan, enkä siltikään onnistuisi välittämään kokemuksistani kuin pienen raapaisun. Ensimmäinen keskolataival oli pisin ja raskain. Seuraavien kohdalla osasin olla varuillani jo raskausaikana, ja suurimmat vaarat onnistuttiin välttämään.
Nämä vuodet ovat opettaneet elämästä ja uskosta enemmän kuin muu elämä yhteensä. Kun katson neljää ihmelastamme, jotka lääketieteen voimin ja Jumalan sallimana on saatu pelastettua elämälle, muistan, että kaikki on lahjaa. Jokainen lapsi ja jokainen päivä, jonka saamme heidän kanssaan viettää.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys