Kun kirjoitan tätä, käsillä ovat vuoden 2020 viimeiset päivät. Vuosi sitten odotin innoissani blogistikurssia ja monenlaisia uusia asioita elämääni. En osannut kuitenkaan edes kuvitella, miten vaiherikas ja erilainen vuosi edessäni olisi. Koko maailman ihmisten edessä.
Ensimmäiset uutiset uudesta viruksesta olivat tulleet vastikään julki, mutta en suoraan sanoen niille monta ajatusta uhrannut, olihan Suomi välttynyt aiemmilta pandemioilta lähes täysin. Siellä jossain Kiinassa ihmiset sairastuivat, ja se oli tietenkin kamalaa heille, mutta ei täällä pohjoisessa periferiassa olisi hätää. Me jatkaisimme elämäämme kuten aina ennenkin.
Sitten Italiassa asuvan läheiseni kautta avautui kuva järkyttäviin tapahtumiin. Tulivat myös uutiset ensimmäisistä kotimaisista tautitapauksista, eivätkä ne jääneet viimeisiksi. Lumipallo oli tyrkätty liikkeelle ja alkoi vyöryä kasvavalla voimalla. Yhtäkkiä minulla oli kotona neljä etäkoululaista ja koko tuttu arki kääntynyt päälaelleen. Kaikki erityislapsiperheen palvelutkin pysähtyivät. Stressikäyrä nousi taivaisiin.
Noin viikossa kuitenkin havaitsin, että maailma ei kaatunut. Päin vastoin, meidän maailmamme alkoi valostua. Olimme kotona omalla porukalla, ja kun opettajat saivat etäkoulun rullaamaan, aloin huomata lapsissamme muutoksen. Erityisten arki tuntuikin kevenevän. Armollisuus ja aika levolle lisääntyivät, kun palaverien ja ihmiskontaktien määrä romahti.
Meidän kuulumisiamme kyseltiin monelta sellaiselta taholta, joiden tehtävänä oli auttaa koronarajoitusten nurkkaan ahdistamia. Lähes nolostellen kerroin, että meillä menee paremmin kuin vuosiin. Ei tuntunut reilulta hehkuttaa oman elämän helpottumista, kun suuri osa Suomen ja maailman ihmisistä kamppaili taloudellisten ja emotionaalisten kuormien alla. Onneksi ammattilaisetkin nopeasti huomasivat, että näin tosiaan meidän perheemme kohdalla oli. Elämä kantoi.
Shokeeraava kevät muuttui erilaiseksi kesäksi. Isoihin seuroihin ja ystävien tapaamisiin oli ikävä, mutta toisaalta resursseja vapautui aivan uusille harrastuksille, erityisesti luonnossa liikkumiselle. Autotalliin karttui nopealla tahdilla melkoinen kokoelma vaellusvälineitä. Minulla ja puolisollani on ensimmäistä kertaa ikinä yhtäkkiä yhteinen harrastus. Mikä ilo ja rikkaus!
Kesä taipui syksyyn, ja edelleen arki tuntui ihmeen kevyeltä. Pienille oli löytynyt jo keväällä käsittämättömän hyvä päivähoitopaikka, ja minulla oli tilaa ajatella työllistymistä. Ehkä muistattekin, kun siitä kirjoitin. Osa-aikainen työ on muuttunut muutamassa kuukaudessa lähes kokoaikaiseksi – jälleen kerran ensimmäistä kertaa koskaan – ja antanut minulle kuin uuden elämän. Miten voimauttavaa olikaan pitkien kotonaolon vuosien jälkeen mennä ensimmäisellä palkkarahalla ostamaan kuudet talvikengät ja aikamoinen määrä muutakin tarpeellista taminetta!
Ja sitten tuli joulu, juhla armahainen, johon valmistauduimme jo hyvissä ajoin, ilman stressin häivääkään. Ja tänään katsoimme puolisoni kanssa toisiamme ja puhuimme kiitosmielin, miten hyvä vuosi meillä on ollut: “Ehkä elämäni paras!” ihastelin. “Koronasta huolimatta, tai jopa sen vuoksi.” Edelleen asian sanominen ääneen tuntuu vaikealta, kielletyltä. Siltä, että hieron omaa onneani niiden kasvoihin, jotka ovat jo pitkään olleet äärirajoilla pandemian vuoksi.
Älkää ymmärtäkö väärin. Iloitsen rokoteuutisista ja odotan aikaa, jolloin pandemia on saatu nitistettyä ja voimme kaikki palata normaaliin päiväjärjestykseen. Järjestää seuroja, tervehtiä kädestä pitäen ja halaten, kokoontua naisteniltoihin, raamattuluokkiin ja muihin tuttuihin, turvallisiin uskovaisten tapaamisiin. Jos minulla olisi valta poistaa pandemia maailmasta, tekisin sen empimättä samalla hetkellä. Siitä huolimatta, että meillä on ollut hyvä vuosi.
Tämä on viimeinen blogitekstini. Sitäkään en osannut vuosi sitten kuvitella, millaiseksi blogistin pesti muodostuisi. Miten vaikeaa näin avoimella luonteella ja tällaisella elämänhistorialla oli asettua Päivämiehen lukijoita palvelemaan. Miten raskaaksi tehtävä lopulta muodostui itselleni. On se ollut antoisaakin toki. Muihin blogisteihin tutustuminen ja lukijoilta saadut sähköpostit ovat olleet mukavia ja koskettavia. Olen kokenut merkityksellisyyttä, mutta kuitenkin todennut, ettei tämä ollut minua varten.
Siionissa riittää kuitenkin työsarkaa. Varmasti jokaiselle löytyy sopiva tehtävä, jota voi tehdä ilolla ja kiitosmielellä. Minäkin sain uuden tehtävän SRK:n äänikirjojen lukijana. Ensimmäinen projekti meni minun osaltani hyvin, ja odotan innolla, minkä kirjan saan seuraavaksi lukea kuultavaksenne.
Kuulemisiin!
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys