Jou­duin tam­mi­kuus­sa vai­ke­an pai­kan eteen, kir­joit­ta­maan eh­kä­pä elä­mä­ni tär­keim­män teks­tin. Mi­kään muu ti­lan­ne ei ole aset­ta­nut mi­nua yh­tä pie­nek­si ja nöy­räk­si, saa­nut tun­te­maan täy­del­lis­tä avut­to­muut­ta. Täs­sä ei juu­ri au­ta pa­ras­kaan kir­joit­ta­mi­sen lah­ja, tämä asia ei ole mi­nun kä­sis­sä­ni, ajat­te­lin. Ja kui­ten­kin pe­lis­sä oli enem­män kuin mis­sään ai­em­mas­sa teks­tis­sä­ni: ih­mi­soi­keuk­sien to­teu­tu­mi­nen, oi­keus elä­mään.

Mi­nun piti an­taa to­dis­tus toi­sen ih­mi­sen us­kos­ta. Se tun­tuu täy­sin mah­dot­to­mal­ta: kuin­ka minä, tai ku­kaan muu­kaan, voi tun­nus­taa ke­nen­kään muun us­koa kuin oman­sa? Mi­nul­la ei ole pie­nin­tä­kään epäi­lys­tä, et­tei tämä ai­kui­nen kum­mi­lap­se­ni ole sy­dä­mes­tään us­ko­mas­sa.

Seu­ra­sin lä­hel­tä hä­nen us­konk­rii­si­ään, jo hä­nen ko­ti­maas­saan al­ka­nut­ta, et­si­kon ai­kaa ja ky­se­le­vää miel­tä. Hän tun­si voi­mak­kaas­ti, et­tä se us­ko, jo­hon hän oli kult­tuu­ris­saan kas­va­nut, ei ole oi­kea, ei­vät­kä ne teot, joi­ta tämä us­ko ko­ti­maas­saan vai­kut­ti, ol­leet läh­töi­sin elä­väs­tä Ju­ma­las­ta.

Kris­ti­nus­kos­sa hän­tä pu­hut­te­li­vat rak­kaus, tasa-ar­vo ja kun­ni­oi­tus. Hän kul­ki et­sien seu­ra­kun­nas­ta toi­seen, ja löy­si sit­ten us­ko­vai­sen ko­din ja per­heen, jota kaut­ta me­kin tu­tus­tuim­me. Hän läh­ti seu­roi­hin mu­kaan, os­ti omal­le äi­din­kie­lel­leen kään­ne­tyn Raa­ma­tun ja tut­ki sitä, ha­keu­tui kris­ti­nus­kon ope­tuk­seen.

Kes­kus­te­lim­me us­kos­ta ja elä­mäs­tä. It­se­kin pit­kän ja vai­ke­an us­konk­rii­sin lä­pi­käy­nee­nä tun­nis­tin pro­ses­sin vai­heet. Hä­nen ti­lan­teen­sa oli kui­ten­kin pal­jon vai­ke­am­pi, kos­ka hä­nen kult­tuu­ris­saan pe­rin­tei­ses­tä us­kos­ta luo­pu­mi­nen kat­so­taan ri­kok­sek­si, jos­ta tuo­mi­taan kuo­le­maan.

Mi­kään ei ta­kaa, et­tä tur­va­pai­kan­ha­ki­ja­na Suo­meen tul­lut saa jää­dä maa­ham­me kris­ti­tyk­si kään­ty­mi­sen jäl­keen. Muis­tu­tim­me täs­tä kum­mi­las­ta­ni, mut­ta hän oli var­ma: kris­ti­nus­ko on oi­kea us­ko, seu­rois­sa on hyvä ol­la. Hän kuo­lee mie­luum­min us­ko­vai­se­na kuin jat­kaa elä­mään­sä val­hees­sa, tun­nus­ta­en pa­kon edes­sä ju­ma­laa, jota ei omak­seen tun­ne. Aja­tuk­sis­sa­ni pa­la­sin Raa­ma­tun ker­to­muk­seen Da­nie­lis­ta, joka oli val­mis me­ne­mään lei­jo­nien ki­taan mie­luum­min kuin kiel­si Ju­ma­lan.

Pro­ses­si Suo­men vi­ra­no­mais­ko­neis­tos­sa on pit­kä ja ras­kas. Yli nel­jän vuo­den jäl­keen kum­mi­lap­se­ni on edel­leen vail­la lain­voi­mais­ta pää­tös­tä tur­va­pai­kas­ta, ja va­li­tus­tie­kin on vas­ta ai­van alus­sa. Tätä seu­ra­tes­sa­ni kun­ni­oi­tuk­se­ni esi­val­taa koh­taan on ko­ke­nut ko­via ko­lauk­sia, us­ko pro­ses­sin ob­jek­tii­vi­suu­teen ja oi­keu­den­mu­kai­suu­teen on ka­ris­sut.

Lu­kies­sa­ni mi­ten kum­mi­lap­se­ni ker­toi us­kos­taan vi­ra­no­mais­pu­hut­te­lus­sa, ja pää­tös­tä, joka sen poh­jal­ta on teh­ty, en voi­nut ol­la it­ke­mät­tä. Hä­nen sa­nan­sa ku­vaa­vat niin ai­toa ja sy­vää us­koa, niis­tä piir­tyy vah­vas­ti to­tuu­den et­si­mi­sen ja löy­tä­mi­sen tai­val, et­tä sy­dä­me­ni sär­kyy aja­tel­les­sa­ni et­tei tämä rii­tä va­kuut­ta­maan vi­ra­no­mai­sia. Hä­net ol­laan val­mii­ta lä­het­tä­mään kuo­le­maan – mi­nun­ko pi­täi­si osa­ta kir­joit­taa lau­sun­to, joka sen es­tää?

Täl­lä mat­kal­la, jon­ka olen kum­mi­lap­se­ni rin­nal­la kul­ke­nut, olen miet­ti­nyt, mil­tä tun­tui­si jos it­se jou­tui­sin vi­ra­no­mai­sil­le to­dis­ta­maan oman us­ko­ni. Is­tui­sin tun­ti­kau­sia kuul­ta­va­na, ker­to­mas­sa mitä Ju­ma­la mi­nul­le mer­kit­see, mikä on mi­nul­le lä­hei­nen raa­ma­tun­koh­ta ja mik­si, kuin­ka usein käyn kir­kos­sa ja ke­nen kans­sa. Sen jäl­keen joku muu taho, ai­van kas­vo­ton, tul­kit­si­si ker­to­maa­ni omis­ta läh­tö­koh­dis­taan.

Kun käyn seu­rois­sa yh­des­sä ys­tä­vien tai per­heen kans­sa, se tul­kit­tai­siin, et­tä us­ko ei ole mi­nul­le hen­ki­lö­koh­tai­nen. Jos en pää­si­si työn tai muun es­teen vuok­si seu­roi­hin tai kirk­koon joka sun­nun­tai, kat­sot­tai­siin, et­tei us­ko ole mi­nul­le tär­keä. Jos pu­hui­sin Ju­ma­las­ta, se tul­kit­tai­siin pu­heek­si toi­sen kult­tuu­rin ju­ma­las­ta. Sa­not­tai­siin, et­tä voit kät­keä us­ko­si ko­ti­maas­sa­si. Mi­ten kau­his­tut­ta­vas­sa ase­mas­sa ih­mi­nen on, jos vas­ta­puo­li ei ha­lua us­koa hä­nen re­hel­lis­tä pu­het­taan? Kuin­ka ku­kaan voi osoit­taa oman sy­dä­men­sä us­koa, jos muut ovat päät­tä­neet, et­tei hän us­ko riit­tä­väs­ti?

Meil­le suo­ma­lai­sil­le us­kon­non­va­paus tun­tuu usein it­ses­tään­sel­vyy­del­tä, vaik­ka se on kal­lis lah­ja, joka Suo­mes­sa on tur­vat­tu pe­rus­tus­lail­la. Mut­ta nyt näen, et­tä se kos­kee­kin vain syn­ty­pe­räi­siä suo­ma­lai­sia. Oi­kei­ta sa­no­ja pyy­tä­en ja kyy­ne­leet sil­mis­sä na­put­te­lin ko­neel­le teks­tiä tie­tä­en, et­tä se saat­taa ol­la täy­sin tur­haa työ­tä.

Me kaik­ki tie­däm­me, et­tä vain Ju­ma­la voi näh­dä sy­dä­meen. Me ih­mi­si­nä voim­me ar­vi­oi­da vain toi­sen te­ko­ja ja sa­no­ja, teh­dä joh­to­pää­tök­sem­me sen mu­kaan. Jos tah­dom­me ym­mär­tää vää­rin tai us­kom­me va­kaas­ti ole­vam­me oi­ke­as­sa, voim­me tuot­taa toi­sel­le suur­ta tus­kaa ja epä­toi­voa. On­nek­si har­val­la meis­tä on val­ta teh­dä niin suu­ria pää­tök­siä, joi­ta vi­ra­no­mai­set tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den koh­dal­la te­ke­vät.

Saa­tam­me kui­ten­kin haa­voit­taa toi­sia koh­taa­mi­sis­sam­me. Olen jos­kus näh­nyt ti­lan­tei­ta, jois­sa joku saat­taa vas­ta­ta Ju­ma­lan ter­vee­seen yh­del­lä sa­nal­la, vaik­ka mui­ta ter­veh­tii koko ter­veh­dyk­sel­lä. Tun­nus­taa­ko hän sil­loin ter­veh­ties­sään omaa, vai toi­sen us­koa?

Jee­sus ke­hot­ti ot­ta­maan en­sin hir­ren pois omas­ta sil­mäs­tä, en­nen kuin huo­maut­taa ros­kas­ta toi­sen sil­mäs­sä. Sy­dä­men us­kol­la ja suun tun­nus­tuk­sel­la me au­tu­aak­si tu­lem­me, omal­la us­kol­lam­me ja omal­la tun­nus­tuk­sel­lam­me, em­me ke­nen­kään muun. Toi­von, et­tei ku­kaan kos­kaan jou­tui­si sii­hen ti­lan­tee­seen, et­tä hä­nel­tä ky­sy­tään toi­sen sy­dä­men ti­laa. Ju­ma­la sitä ei ai­na­kaan kysy.

Vii­saut­ta ja vas­tuul­li­suut­ta vi­ra­no­mai­sil­le ru­koil­len tal­len­sin teks­ti­ni asi­a­na­ja­jal­le lä­he­tet­tä­väk­si. Ju­ma­la aut­ta­koon, et­tä saam­me pi­tää rak­kaan kum­mi­poi­ka­ni tääl­lä Suo­mes­sa, tur­vas­sa ja us­ko­vais­ten yh­tey­des­sä, ku­ten kum­min ru­kouk­ses­sa hä­nen kas­te­ti­lai­suu­des­saan pyy­sin.