JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Puoli elämää

13.5.2020 6.35

Juttua muokattu:

8.5. 15:31
2020050815313620200513063500

Tou­ko­kuun kol­man­te­na­tois­ta päi­vä­nä tänä vuon­na puo­li­so­ni on viet­tä­nyt puo­li elä­mään­sä kans­sa­ni. Mi­nul­la vas­taa­va päi­vä oli vii­me mar­ras­kuus­sa. Olin etu­kä­teen het­ken mie­li­joh­tees­ta las­ke­nut, mil­loin näin on, mut­ta ar­jen to­hi­nas­sa merk­ki­paa­lu li­vah­ti ohi huo­maa­mat­ta.

Mie­he­ni koh­dal­la olen pyr­ki­nyt pi­tä­mään tätä pa­rem­min mie­les­sä. Tal­vel­la suun­nit­te­lin, et­tä lait­tai­sim­me päi­vää seu­raa­va­na vii­kon­lop­pu­na lap­set hoi­toon ja te­ki­sim­me jo­tain mu­ka­vaa ihan kah­des­taan. Pik­ku­rui­nen vi­rus pis­ti kui­ten­kin nämä suun­ni­tel­mat uu­sik­si, kun las­ten­hoi­ta­jia ei noin vain ole­kaan saa­ta­vil­la. Täy­tyy siis ol­la luo­vem­pi etap­pia juh­lis­ta­es­sa.

Puo­li elä­mää kuu­los­taa pit­käl­tä ajal­ta. Lo­pul­ta kui­ten­kin on niin, et­tä nuo­re­na seu­rus­te­lun aloit­ta­nei­na ja var­sin pian avi­oi­tu­nei­na tu­lem­me viet­tä­mään yh­des­sä mo­nin­ker­tai­ses­ti enem­män ai­kaa kuin eros­sa, jos Ju­ma­la suo. Ru­kouk­sis­sa usein pyy­dän, et­tä Hän soi­si. Tun­tuu mah­dot­to­mal­ta aja­tel­la elä­mää, jos­sa tut­tu­a­kin tu­tum­pi kump­pa­ni ei kul­ki­si­kaan rin­nal­la.

Ys­tä­vä­pii­ris­sä ta­pah­tu­neet ki­pe­ät erot muis­tut­ta­vat, et­tei pa­ri­suh­det­ta voi pi­tää it­ses­tään­sel­vyy­te­nä. Sitä on hoi­det­ta­va pal­jon hel­lyy­del­lä ja ar­mol­li­suu­del­la, an­teek­si pyy­tä­en ja an­ta­en, yh­des­sä, sil­lä yk­sin ei voi kah­den ih­mi­sen suh­det­ta pe­las­taa. Myös ter­veyt­tä ja tur­val­li­suut­ta on lupa ru­koil­la, sil­lä jos­kus puo­li­so riis­te­tään rin­nal­ta sai­rau­den tai on­net­to­muu­den myö­tä niin var­hain, et­tä in­hi­mil­li­ses­ti kat­so­en kaik­ki jää kes­ken.

Var­mas­ti jo­kai­ses­sa pit­käs­sä pa­ri­suh­tees­sa tu­lee het­kiä, jois­sa ky­see­na­lais­taa koko suh­teen mie­lek­kyy­den. It­se muis­tan vuo­sien ta­kaa ti­lan­teen, jos­sa te­ra­peu­til­le­ni huo­kai­lin tus­kas­tu­nee­na, et­tä noin­ko­han mei­tä on edes toi­sil­lem­me tar­koi­tet­tu, niin työ­läs­tä tämä elä­mä tuon ih­mi­sen kans­sa tun­tuu ole­van. Te­ra­peut­ti ky­syi, mi­ten me ta­pa­sim­me.

Aloin ker­toa pit­kää ja pol­vei­le­vaa ta­ri­naa, jos­sa vi­lah­te­li mo­nen­lai­sia sat­tu­muk­sia. Kun eh­kä vii­det­tä ker­taa sa­noin “oi­ke­as­taan oli­si kuu­lu­nut”, ha­vah­duin: täs­sä ta­ri­nas­sa on niin mon­ta poik­ke­a­maa sii­tä, mi­ten asi­at oli­si nor­maa­lis­ti hoi­det­tu, et­tä mi­tään sat­tu­muk­sia ei ole­kaan. On ol­lut tai­vaan Isän käsi, joka on jär­jes­tel­lyt asi­oi­ta jo pit­kään en­nen kuin tiem­me koh­ta­si­vat. Mei­dät on ai­van var­mas­ti tar­koi­tet­tu koh­taa­maan, tart­tu­maan toi­si­am­me kä­des­tä. Kul­ke­maan tämä tie yh­des­sä, kan­ta­maan toi­si­am­me, tais­te­le­maan ja le­pää­mään yh­des­sä.

Muis­tan, mi­ten tu­tus­tu­mis­ta­ri­naam­me te­ra­peu­til­le ker­to­es­sa­ni hymy hii­pi huu­lil­le­ni. Ää­neen tuli peh­meyt­tä ja läm­pöä, sil­mät al­koi­vat lois­taa. Mie­les­sä vä­läh­te­li tuo­ki­o­ku­via vuo­si­kym­me­nen ta­kaa. Tur­hau­tu­mi­sen ja pet­ty­myk­sen tun­teet, sy­dä­men ym­pä­ril­le syn­ty­nyt hen­toi­nen jää­kuo­ri su­li­vat sii­nä het­kes­sä, kat­ke­rat kyy­ne­leet kui­vui­vat. Ti­lal­le tuli val­ta­va hel­lyys ja kii­tol­li­suus. Kun il­ta­päi­väl­lä ta­pa­sin puo­li­so­ni seu­raa­van ker­ran, ha­la­sin hän­tä lu­jas­ti ja ker­roin ko­ke­muk­ses­ta­ni. Se tai­si kos­ket­taa hän­tä­kin. Tah­to ra­kas­taa ja kun­ni­oit­taa uu­dis­tui taas ker­ran.

Mi­ten mon­ta ker­taa se on­kaan uu­dis­tu­nut sen jäl­keen­kin! Olen jos­kus sa­no­nut, et­tä pal­jon pa­rem­paa kuin nuo­ren rak­kau­den huu­ma on se, kun saa ra­kas­tua omaan puo­li­soon­sa uu­des­taan. Kun puo­li­so tu­lee ko­tiin odo­tet­tua ai­em­min tai kä­ve­lee kau­pun­gil­la luok­se­ni park­ki­pai­kan yli, pol­vet peh­me­ne­vät ja sy­dän al­kaa lyö­dä no­pe­am­min. Sii­nä sinä olet, jon­ka Ju­ma­la mi­nul­le an­toi! Kii­tos, ra­kas tai­vaal­li­nen Isä!

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.