“Viu-viu-viu, huutaa lanssi kohti Kuopiota. Saa laittaa käsiä ristiin. Meille syntyy kolmas pikkukeskonen.” Facebook-muistot helmikuulta 2018 pysäyttivät muistelemaan hetkiä, jolloin elämän ja kuoleman raja tuntui olevan aivan lähellä, oman kehoni sisällä. Jokainen tunti oli merkityksellinen, jokainen päivä suuren ilon aihe.
Neljän viimeisen raskauteni aikana vietin vuodelevossa yhteensä noin viisikymmentä viikkoa, ja kolme kertaa saimme pikkukeskosen. Kaksi kertaa lokakuinen laskettu aika vaihtui heinäkuiseksi syntymäpäiväksi, kahdesti toukokuista odottaessani mietin, vietetäänkö meillä pian hautajaisia vai ristiäisiä. Kaikki odotukset päättyivät onnellisesti, yksi vauvoista saapui maailmaan lopulta aivan täysiaikaisena. Kolme muuta haki alkuvauhtia tehohoidosta yliopistosairaalassa, mutta keskosarjessa pääsimme helpolla moneen vertaisperheeseen verrattuna.
Raskausajat sen sijaan eivät olleet helppoja. Alusta lähtien tiesimme varautua pitkään vuodelepoon ja viikkojen sairaala-aikaan. Tarvittiin joustoa niin työnantajilta, lähipiiriltä kuin viranomaisverkostolta, jotta ison perheen arki saattoi pyöriä edes jollain tasolla. Kun pelkkä ruokapöydän pyyhkiminen sai aikaan kivuliaita supistuksia, äidin osuudeksi kotitöistä jäi lähinnä työnjohtajana toimiminen. Läheisyyttä ja huomiota lapsille toki pystyin antamaan, ja monta lauta- ja korttipeliä pelattiinkin lattialla sohvan edessä.
Kunnes sitten tilanne paheni niin, että tarvittiin sairaalahoitoa. Kahden ensimmäisen keskosemme syntyessä asuimme Turussa, ja perhe pääsi minua katsomaan osastolle lähes päivittäin. Talvella 2016 ja 2018 tilanne oli kuitenkin toinen: ennen raskausviikon 32 täyttymistä riskiodottajat hoidetaan yliopistosairaalassa, joka minulle tarkoitti viikkoja 175 km päässä kotoa. Onneksi videopuhelut ovat halpa ja helppo tapa pitää yhteyttä perheeseen. Luin lapsille iltasadut kuten ennenkin, mutta en voinut ottaa kainaloon tai silitellä tukkaa. Ikävä oli kova.
Elämä kutistui yhteen huoneeseen, sängystä sai nousta vain vessaan. Päivä rytmittyi aterioiden, verikokeiden ja sydänäänikäyrien ottamisen mukaan. Lääkärit olivat ymmällään, sillä teoriassa tilanne pysyi varsin vakaana, mutta minun historiallani oli mahdotonta antaa ennusteita. Välillä puhuttiin kotiinpääsystä, ja samana iltana saattoikin olla täysi lääkearsenaali käytössä.
Mittakaava vääristyi. Jos somen vertaisryhmässä joku kertoi, että raskausviikkoja on 28, häntä tsempattiin, miten tilanne on jo varsin hyvä. Kilon painoarvio oli suuren ilon aihe ja puolitoistakiloinen vauva “hyvänkokoinen”. Tiesimme, miten monin tavoin lääketiede voi auttaa ja miten taitavia ammattilaisia Suomessa on käytettävissä. Samalla tunsimme myös riskit ja sen, miten äkkiä tilanne voi kääntyä päälaelleen, jos äitiin iskee kohtutulehdus tai hauras pienokainen saa synnyttyään jonkun pöpön. Nurkan takana häämöttänyt kotiinpääsy vaihtui jollakin hautajaisvalmisteluihin.
Hetkittäin iski turhautuminen. “Syntyisi nyt, kyllä se jo selviää!” huokaisin itku kurkussa miehelle, ystäville, kätilöille. Ja jatkoin heti perään: “No ei tietenkään, mutta en meinaa jaksaa enää.” Ja sitten koitti se päivä, jolloin ambulanssi kiiti jälleen kohti Kuopiota, mutta vauvalla ei ollutkaan kiire. Vedetön kohtu oli kahdelle aiemmalle keskosellemme ollut hengenvaarallinen paikka, ja minun oli vaikea luottaa että tällä kertaa olisi toisin. Kymmenen päivää kului hitaasti, rukoilin että vauva säästyisi tulehdukselta, että synnytys käynnistyisi, että saisimme terveen tai edes elävän lapsen. Itkin lääkäreille, itkin kätilöille, itkin läheisille, itkin itsekseni.
Pyysin esirukouksia, ja ne kantoivat. Kun maaliskuisena iltana makasin leikkauspöydällä ja kätilöystäväni piteli kiinni kädestäni, oloni oli varsin tyyni. Pelottava ja raskas odotusaika oli takana, pian tapaisin lapseni. Kiukkuinen parku kertoi minulle, että keuhkot toimivat, ja ystäväni sanoi hymyillen, että tyttö on aivan isänsä näköinen. Pian hänet tuotiin minulle näytille matkalla keskolaan, ja kätilö vei ensimmäiset äidinmaitotipat mennessään.
Puolen yön jälkeen keskolan perhehuoneessa pidin kättäni keskoskaapin sinivalossa kylpevän pienokaisen vartalon päällä. Sydämen kiitosrukous oli vahva ja katkeamaton. Otin valokuvan ja kirjoitin somessa jännittäville tiedon: “Pieni ihme 1630 g rv 30+2.”
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys