Vä­lil­lä ah­dis­taa tosi pal­jon luon­non puo­les­ta. Ja vaik­kei ai­na niin pal­jon ah­dis­tai­si­kaan, niin sit­ten kun ta­pah­tu­mat osu­vat omiin muis­toi­hin ja omaan lä­hiym­pä­ris­töön, tun­tuu joka ta­pauk­ses­sa pa­hal­ta. Yl­lät­tä­vän pa­hal­ta.

Kun puu­tar­hu­ri on is­tut­ta­nut kuu­si­ai­dan 96 vuot­ta sit­ten, ovat kuu­set tä­hän päi­vään men­nes­sä näh­neet jo kai­ken­lais­ta. Paik­ka on muu­ta­man sa­dan met­rin pääs­sä ky­läl­tä ja reu­nus­taa puu­tar­haa. Tai­mia on sil­lä reu­nal­la yli sata. Toi­sel­la puo­lel­la on kas­vi­huo­nei­ta ja toi­sel­la ku­rai­nen pie­ni tie.

Kuu­set oli­vat jo puo­les­sa vä­lis­sä ikään­sä, kun minä kul­jin kou­luun nii­den ohi. Tie­kin oli jo vä­hän le­ve­äm­pi, as­falt­ti­pin­tai­nen. Toi­sel­la puo­lel­la ei enää ol­lut puu­tar­haa vaan vii­si tor­ni­ta­loa, jois­ta yh­teen (lä­hin­nä kuu­sia ole­vaan) muu­tim­me vuon­na 1977.

Ei sitä lap­se­na sen kum­mem­min kuu­sia ajat­te­le, ne vaan ovat. Ai­dan­teen läpi kul­jet­tiin luis­te­le­maan nii­den toi­sel­la puo­lel­la ole­val­le ken­täl­le. Ei se ai­ta al­haal­ta enää ko­vin tuu­hea ol­lut, ihan run­gol­li­sia pui­ta niis­tä kuu­sis­ta oli kas­va­nut. Tal­vi­sin lu­met au­rat­tiin run­koi­hin kiin­ni ja teim­me nii­hin hie­no­ja lin­no­ja ja liu­ku­mä­kiä.

Ora­vat juok­sen­te­li­vat puis­sa, ras­taat ja pie­nem­mät­kin lin­nut löy­si­vät pesä- ja suo­ja­paik­ko­ja. Pi­tuut­ta kuu­sil­la al­koi ol­la jo kuu­si­ker­rok­si­sen ta­lon ver­ran. Le­veyt­tä jou­dut­tiin vä­hän kar­si­maan tien puo­lel­ta, et­tä au­tot mah­tui­vat kul­ke­maan. Tal­ven ai­ka­na ora­vat ja myrs­kyt pu­dot­te­li­vat kä­py­jä maa­han use­am­man kot­ti­kär­ryl­li­sen ver­ran.

Rei­lut 20 vuot­ta sii­nä asuin kuu­sien naa­pu­ri­na, myö­hem­min osa-ai­kai­ses­ti ai­na äi­din luo­na käy­des­sä­ni eli ny­ky­ään päi­vit­täin. Ei sitä ai­kui­se­na­kaan nii­tä kuu­sia sen kum­mem­min ole aja­tel­lut, en­nen kuin nyt kun nii­tä ei yh­täk­kiä enää ole­kaan.

Kau­pun­ki on ke­hit­ty­nyt ja laa­jen­tu­nut. Tiel­lä on lii­ken­net­tä niin pal­jon, et­tä vaa­ra­ti­lan­tei­ta syn­tyy usein. On tul­lut pa­kol­li­sek­si ra­ken­taa tien vie­rel­le kä­ve­ly- ja pyö­rä­tie. Sil­loin jol­la­kin kuu­si­ai­dal­la ei ole enää mi­tään mer­ki­tys­tä. Päi­väs­sä ai­ta oli men­nyt­tä.

Use­an tun­nin ajan ku­va­sin ja vi­de­oin pui­den kaa­toa. Joka puu vei men­nes­sään ikään kuin jo­tain mi­nus­ta, jo­tain lap­suu­des­ta­ni ja elä­mäs­tä­ni. Yl­lät­tä­en rin­taan tuli ah­dis­tus. Mi­hin ora­vat ja lin­nut nyt me­ne­vät? Mi­ten ih­mi­sil­lä on oi­keus noin vain tu­ho­ta puu­van­huk­sia? Mitä tar­koit­taa käs­ky vil­jel­lä ja var­jel­la?

Suru ja ah­dis­tus tuli yl­lä­tyk­se­nä it­sel­le­ni. Mi­ten olen voi­nut kiin­tyä kuu­siin niin pal­jon, et­tä re­a­goin noin voi­mak­kaas­ti! Olen­han it­se­kin kaa­ta­nut iso­ja pui­ta omaa met­sää­ni har­ven­ta­es­sa­ni. Ei­kä puil­la ole sie­lua, vaik­ka elä­viä ovat­kin. On­han siis ih­mis­ten tur­val­li­suus täs­sä ta­pauk­ses­sa tär­ke­äm­pi kuin kuu­set.

Il­lal­la kä­ve­lin hä­vi­te­tyn ai­dan vier­tä ja otin tal­teen kak­si ok­saa. Ai­on teh­dä niis­tä jo­tain kau­nis­ta muis­tok­si elä­mä­ni nä­kö­jään tär­keim­mis­tä kuu­sis­ta.