Han­na-Ma­ria Jur­mu

Syys­kuun kau­nii­na sun­nun­tai­na pää­tin läh­teä pit­käs­tä, pit­käs­tä ai­kaa ko­kei­le­maan, su­juu­ko juok­se­mi­nen enää. Edel­li­sen yön ko­van sa­teen kas­te­le­ma luon­to oli kui­vu­nut sun­nun­tai­aa­mu­päi­vän tuu­les­sa. Suun­nit­te­lin käy­vä­ni myös tar­kis­ta­mas­sa, on­ko lä­hei­sel­lä met­sä­a­lu­eel­la puo­lu­koi­ta.

Kau­niit, au­rin­koi­set, kuu­lak­kaat syys­päi­vät ovat ai­van pa­ras­ta, mitä tie­dän. Kor­kea il­man­kos­teus saa ai­kaan fii­lik­sen, et­tä te­kee mie­li hen­git­tää sy­vään keuh­kot täy­teen il­maa. Syk­syi­sen au­rin­gon läm­pö on in­hi­mil­lis­tä – ih­mi­sel­le so­pi­vaa. Rus­ka näyt­tää jo en­sim­mäi­siä merk­ke­jään. Luon­to esit­tää ai­van kuin mal­lia meil­le, et­tä pian riit­tää jo työ ja tou­hu: koh­ta pää­sem­me ve­täy­ty­mään tal­viu­nil­le.

Jak­soin hie­man juos­ta. Ny­kyi­sin lä­hes jat­ku­va­na seu­ra­na ole­va ala­se­län kipu tun­tui joka ker­ta, kun pai­noin oi­ke­an jal­ka­ni tien pin­taa vas­ten. Pi­täi­si­kö­hän sel­kää tut­ki­tut­taa vai al­kaa ve­ny­tel­lä? Ta­ka­rei­det ju­mis­sa, sa­no­vat mi­nun pie­net ama­töö­ri­a­si­an­tun­ti­ja­ni.

Met­sä­maas­to oli kui­vu­nut hy­vin. Pys­tyin lenk­ka­rit ja­las­sa kier­te­le­mään alu­et­ta. Puo­lu­koi­ta oli tääl­lä­kin! Tänä vuon­na nii­tä näyt­tää ole­van pai­koi­tel­len niin pal­jon, et­tei tie­dä, mi­hin met­säs­sä jal­kan­sa aset­te­lee. Met­säs­sä oli vie­lä hy­vän­nä­köi­siä mus­ti­koi­ta ja osit­tain sa­moil­la mät­täil­lä puo­lu­koi­den kans­sa. Sain mi­nul­le hy­vin tyy­pil­li­sen jär­jet­tö­män ide­an: tu­len täl­le alu­eel­le mar­jaan tu­le­val­la vii­kol­la kah­den poi­mu­rin tak­tii­kal­la. Oli­han mi­nul­la sen­tään kak­si kät­tä!

Mi­nus­sa on sel­lai­nen piir­re, et­tä asia, jos­ta in­nos­tun, on vai­kea kaar­taa pää­tök­seen. Olim­me poi­mi­neet yh­des­sä jo tar­peek­si mus­ti­koi­ta pa­kas­tee­seen. Minä en vain pys­ty­nyt suos­tu­maan aja­tuk­seen, et­tä mus­ti­kan­poi­min­ta saa nyt lop­pua. Mik­si ei poi­mia, kun nii­tä on?

Siis­pä läh­din mar­jaan uu­den vii­kon alus­sa mu­ka­na­ni kak­si äm­pä­riä ja kak­si poi­mu­ria. Olin tie­tys­ti ai­ka ta­val­la höl­mön nä­köi­nen tar­vik­kei­den kans­sa. Mar­ja­paik­ka­ni lä­hei­syy­des­sä oli tut­tu mies mar­jas­sa ja jou­duin hie­man se­lit­te­le­mään, kun kä­ve­lin hä­nen ohit­seen, mik­si mi­nul­la oli kak­si poi­mu­ria. Mik­si tääl­lä ih­mis­ten maa­pal­lol­la ei voi ol­la ren­nos­ti niin ou­to kuin ha­lu­aa? Mik­si tu­lee ai­na tun­ne, et­tä kaik­ki te­ke­mi­sen­sä pi­tää pe­rus­tel­la muil­le?

No, oli kui­ten­kin hyvä, et­tei ku­kaan näh­nyt mi­nua, kun so­hin poi­mu­rei­de­ni kans­sa. Oli vai­kea muis­taa, kum­paan poi­mu­riin ai­oin ve­tää mus­ti­koi­ta ja kum­paan puo­lu­koi­ta. Ri­su­ja, leh­tiä ja kaik­kea mah­dol­lis­ta­han tuli poi­mu­riin yh­tä pal­jon kuin mar­jo­ja, kos­ka mi­nul­la ei ol­lut apu­kät­tä, jol­la voi hou­ku­tel­la mar­jo­ja ir­ti var­vuis­ta. Mut­ta sil­lä ta­val­la poi­min kyl­lä nor­maa­lis­ti­kin. Ros­kia tu­lee ai­na pal­jon mu­kaan.

Al­koi näyt­tää sil­tä, et­tä puo­lu­kat ei­vät ole­kaan ihan kyp­siä. En tie­ten­kään läh­te­nyt kes­ken kai­ken ko­tiin, vaan jat­koin hy­vin roh­mu­mai­sen nä­köis­tä poi­mi­mis­ta. Mi­nul­la oli saa­lii­na­ni erit­täin kyp­siä mus­ti­koi­ta ja osit­tain raa­ko­ja puo­lu­koi­ta.

Vii­kol­la kek­sim­me, et­tä te­ki­sin pit­käs­tä ai­kaa puo­luk­ka­hyy­te­löä, joka teh­dään puo­li­kyp­sis­tä mar­jois­ta niin, et­tä hyy­ty­mi­nen ta­pah­tuu luon­tai­ses­ti. Minä taas met­sään. Ja edel­leen kah­den poi­mu­rin mal­lil­la. Jäi­hän sin­ne nii­tä mus­ti­koi­ta­kin…

Nyt pi­ti­kin ru­ve­ta toi­vo­maan, et­tä mar­jat oli­si­vat tar­peek­si raa­ko­ja, jot­ta hyy­te­lön val­mis­ta­mi­nen on­nis­tui­si. Mut­ta sitä on­gel­maa en jou­ta­nut pal­jon miet­ti­mään met­säs­sä. Mi­nul­la oli muu­ta miet­ti­mis­tä. Ni­mit­täin mi­nul­la tuli tun­ne, et­tä met­säs­sä saat­taa ol­la kar­hu.

On kum­mal­lis­ta, et­tä vaik­ka pel­kään kar­hu­ja, ket­tu­ja, lin­tu­ja, su­den­ko­ren­to­ja ja vä­hän kaik­kea, viih­dyn hy­vin myös yk­sin mar­ja­met­säs­sä. Mut­ta nyt oli jo­ten­kin ym­pä­ril­lä­ni kum­mal­li­sen hil­jais­ta. Pel­ko al­koi saa­da val­taa. Ja kun pel­ko saa val­lan, sitä on vai­kea saa­da talt­tu­maan.

Kuu­lui joku vi­hel­lys. Use­am­pi vi­hel­lys. Lin­tu tie­ten­kin, ym­mär­sin jos­sa­kin mie­len ta­ka­o­sas­sa, mut­ta ei se pal­jon aut­ta­nut. Äm­pä­rit ja poi­mu­rit maa­han. Äk­kiä pu­he­lu mi­nun Mar­kul­le­ni, et­tä mi­ten kar­hu vi­hel­tää. Hän ei (muka) tien­nyt. Minä, et­tä on­ko se vi­hel­lys sa­man­lai­nen kuin lii­kun­ta­tun­nil­la opet­ta­jan pil­li. Hän, et­tä pidä me­te­liä, ja lai­ta vaik­ka pu­he­li­mes­ta mu­siik­kia kuu­lu­maan.

Ava­sin no­pe­as­ti Yo­u­tu­ben ja nä­pyt­te­lin Bac­hin. Hä­neen­hän voi luot­taa joka ti­lan­tees­sa. Ja tar­vit­ta­es­sa hä­nel­tä löy­tyy myös ry­mis­te­lyä, jota nyt tar­vit­tiin. Tyr­kyl­le tuli Mag­ni­fi­cat. Lai­toin sen soi­maan. Mu­siik­ki oli vä­lil­lä niin me­ne­vää ja ryt­mi­käs­tä, et­tä ajat­te­lin mu­sii­kin hou­kut­te­le­van pai­kal­le tans­si­van kar­hun. Vil­kui­lin ym­pä­ril­le­ni ja poi­min. Mik­si en läh­te­nyt jo ko­tiin, ih­met­te­lin koko ajan.

Siir­ryin vä­hi­tel­len lä­hem­mäk­si au­toa ja poi­min sa­mal­la. Aut­taa­ko­han pe­las­tau­tu­mi­ses­sa va­kaa kat­se­kon­tak­ti kar­hun kans­sa? Us­kal­lan­ko lait­taa vä­lil­lä maa­han tar­vik­kei­ta­ni, jos mi­nul­la tu­lee äk­ki­läh­tö? Mar­jo­ja en kyl­lä met­sään jätä!

Au­ton luo­na is­ki pa­niik­ki. Me­nin no­pe­as­ti au­toon ja lai­toin ovet luk­koon. Sii­nä koh­taa pel­kä­sin jo ih­mi­si­ä­kin.

Puo­luk­ka­kei­tos ei hyy­ty­nyt. En­kä minä. Seu­raa­val­la vii­kol­la olin taas puo­lu­kas­sa. Ai­van eri pai­kas­sa. En­kä pe­län­nyt pal­jon ol­len­kaan.