Olin to­ka­luok­ka­lai­nen, kun isä kuo­li. Mi­nul­la on hy­vin vä­hän muis­ti­ku­via niis­tä päi­vis­tä. Muis­tan kui­ten­kin, mi­ten odo­tin sis­ko­ni kans­sa sai­raa­lan käy­tä­väs­sä, kun äi­ti kävi vii­mei­sen ker­ran teho-osas­tol­la isää kat­so­mas­sa. Mei­tä ei var­maan­kaan pääs­tet­ty huo­nee­seen tai sit­ten äi­ti ajat­te­li, et­tä on pa­rem­pi, et­tem­me näe isää sai­ras­vuo­teel­la. En tie­dä, oli­ko se hyvä vai huo­no rat­kai­su.

Isä ha­lu­si kuo­lin­vuo­teel­laan us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si. Hän ker­toi asi­oi­taan ja sa­lai­suuk­si­a­kin. Hä­nen kil­voi­tuk­sen­sa mat­ka ei ol­lut pit­kä, kos­ka jo seu­raa­va­na aa­mu­na äi­ti ker­toi, et­tä isää ei enää ole. Mi­nua tie­ten­kin al­koi it­ket­tä­mään, eh­kä sik­si et­tä äi­ti it­ki.

Äi­ti oli vie­lä il­lal­la pyy­tä­nyt mei­tä­kin ru­koi­le­maan il­ta­ru­kouk­ses­sa Tai­vaan Isäl­tä, et­tä isä vie­lä pa­ra­ni­si. Muis­tan, kun sän­gys­sä kat­se­lin ja si­lit­te­lin sei­näl­lä ole­vaa peu­ra­go­be­lii­nia. Olo oli epä­var­ma, kos­ka mi­nun muis­ti­ku­va­ni isäs­tä oli­vat vä­hän pe­lot­ta­via ja su­rul­li­sia, en­hän ol­lut koko eli­nai­ka­na­ni näh­nyt isää us­ko­vai­se­na. Vii­me ai­koi­na olim­me usein läh­te­neet äi­din kans­sa mum­mon luo vii­kon­lo­puk­si, jos isä ei tul­lut ajois­sa ko­tiin töis­tä. Se tar­koit­ti sitä, et­tä isä oli jää­nyt ra­vin­to­laan ja ko­tiin tul­les­saan pu­hui­si ko­val­la ää­nel­lä ja ok­sen­tai­si ja oli­si pe­lot­ta­va, vaik­ka ei hän kos­kaan meil­le ol­lut paha.

Su­ru­aa­mu­na olin läh­dös­sä kou­luun, mut­ta äi­ti sa­noi, et­tei tar­vit­se men­nä. Muis­tan kun läh­dim­me sit­ten kaup­paan, ja näin siel­lä ty­tön, joka oli kans­sa­ni sa­mal­la luo­kal­la. En pu­hu­nut hä­nel­le kau­pas­sa mi­tään. Seu­raa­va­na päi­vä­nä sit­ten me­nin nor­maa­lis­ti kou­luun, ja opet­ta­ja ky­syi, mik­sen ol­lut ei­len kou­lus­sa, vaik­ka olin ol­lut kau­pas­sa aa­mul­la. Ker­roin sii­nä koko luo­kan kuul­len, et­tä isä kuo­li. Jäl­keen­päin mie­tin, mik­sei äi­ti il­moit­ta­nut sitä opet­ta­jal­le, mut­ta luul­ta­vas­ti syy oli se, et­tei meil­lä ol­lut pu­he­lin­ta vie­lä sil­loin.

En ole oi­kein kos­kaan osan­nut naut­tia isän­päi­väs­tä. En muis­ta, juh­lit­tiin­ko sitä mi­ten­kään isän elä­es­sä, mut­ta ai­na­kin sen jäl­keen se oli vä­lil­lä stres­sin­kin ai­he, kos­ka kou­lus­sa piti teh­dä isän­päi­vä­kort­ti. Opet­ta­ja sa­noi, et­tä voit­han vie­dä kor­tin vaik­ka hau­dal­le.

Kun on tul­lut enem­män ikää, on al­ka­nut muis­ta­maan enem­män hy­viä muis­to­ja isäs­tä: sitä kuin­ka hän ha­lu­si hy­vää toi­sil­le, oli ah­ke­ra työs­sään, huo­leh­ti et­tä meil­lä oli ai­na kaik­kea, mitä tar­vit­tiin.

Jos­kus ku­vit­te­len, mil­lais­ta mei­dän elä­mä oli­si ol­lut, jos isä oli­si vie­lä saa­nut elin­päi­viä us­ko­vai­se­na. Oli­sim­me men­neet koko per­heel­lä seu­roi­hin ja meil­lä oli­si käy­nyt us­ko­vai­sia ky­läs­sä, mui­ta­kin kuin su­ku­lai­sia. En oli­si tun­te­nut it­se­ä­ni niin eri­lai­sek­si. Mut­ta us­kon, et­tä näin oli pa­ras ja isä odot­taa mei­tä ja sitä päi­vää, kun saam­me kaik­ki käy­dä ikui­seen iloon tai­vaan kun­ni­aan.