Liisa Lilvanen-Pelkonen
Viime viikkoihin on mahtunut monenlaisia tuntemuksia. Ensin iloa ja helpotusta, sitten ahdistusta, ikävää, huolta, paljon muistoja ja jonkin verran myös tunteita, joita ei osaa sanoittaa. Ne vain ryöpsähtävät jonain päivän hetkenä yllättäen ilmoille, ja huomaan itkeväni.
Ilo ja helpotus tulivat siitä, kun äiti sai vanhainkotipaikan hyvästä vanhainkodista melko läheltä minun asuntoani, mikä tarkoittaa sitä, että voin käydä päivittäin äitiä piristämässä ja ulkoiluttamassa. Ja helpottaahan se minunkin arkeani, kun ei tarvitse koko ajan olla valmiudessa tietäessäni, että äiti ei joudu olemaan yksin.
Elän yleensä joko tulevaisuudessa tai nykyhetkessä, todella harvoin menneisyydessä, mutta nämä viikot olen elänyt myös muistoissa. Olen tyhjentänyt äidin kerrostaloasunnon, jossa itsekin asuin yksitoistavuotiaasta noin kolmekymppiseksi. Sen jälkeen olen lähes päivittäin, tai ainakin viikoittain, käynyt siellä 25 vuoden ajan. Ihan viime vuosina olen käynyt monta kertaa päivässä.
Olen iloinen, kun äiti on vielä olemassa ja voin jakaa muistoja hänen kanssaan. Hänellä on vielä järki tallella, vaikka lähimuistia ei juurikaan ole. Kaikkea vaan ei osaa jakaa, se pitää vaan tuntea. Kävelin asunnossa edestakaisin saamatta paljoakaan aikaan päivän aikana. Selailin kirjoja ja valokuvia ja kauniissa peltirasiassa olevia joulukortteja. Lajittelin lankoja ja ompelutarvikkeita ja hypistelin kauniita käsitöitä, jotka eivät mahtuneet vanhainkodin pieneen huoneeseen. Löysin askartelutarvikkeita ja kauniita kuvia, joita äiti on leikannut lehdestä ja tallettanut.
Löysin myös Päivämiehen lehtileikkeitä kirjoituksista, jotka koskivat meidän omaa rauhanyhdistystä tai tekstejä, joita minä olin kirjoittanut. Askartelutarvikkeistakin tuli niin lämpimät muistot: äiti jaksoi aina askarrella kanssamme, kun olimme pieniä. Ja väritellä. Ja kuinka monet lautapelit pelattiinkaan aina lauantai-iltaisin, kun olimme pienempiä. Ja jaksoi hän lähteä hiihtämään tai luistelemaankin, mikä tuli mieleeni kun löysin kauniit monot, joita ei oltu käytetty enää kymmeniin vuosiin. En raaskinut heittää niitä pois, vaan säilytän muistona. Kirjahylly oli täynnä, etupäässä SRK:n kirjoja. Meille ostettiin aina kaikki uudet julkaisut, ja kyllä niitä luettiinkin eikä ostettu vain kirjahyllyn täytteeksi.
Tuntui vähän hassulta kantaa tavaroita omaan kotiin ikään kuin perinnöksi, vaikka toinen ei ole vielä kuollut. Ehkä minun pitää saada luopua hitaasti ja vähitellen. Vielä saan joka päivä halata äitiä, puristaa kädestä ja siunata synnit anteeksi. Siitä jää varmasti se kaikista paras muisto; niistä pienistä hetkistä, kun usko näkyy kirkkaana hauraassa kehossa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys