Liisa Lilvanen-Pelkonen
Liisa Lilvanen-Pelkonen
Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Vielä kiireisempiä kuin yleensä opetuksen alkaessa. Tai ainakin on kiireen tuntu. Ajatukset ovat toisaalta vielä kesässä, toisaalta tulevissa tunneissa.
Yleensä syksyllä odotan innolla, että näen entiset oppilaat ja saan tutustua uusiin, mietin osaisinko opettaa vielä enemmän käytännön kautta, tekemällä ja soittamalla. Työkavereiden kanssa jaetaan oivalluksia ja käydään läpi viime vuoden kokemuksia.
Tänä syksynä silmissä siintävät käsidesit ja maskit, turvavälit ja desinfiointiaineet. Joku ilmoittaa, ettei tule lähiopetukseen, toinen haluaa nimenomaan vain lähitunteja, koska viime kevät oli ihan tylsä.
Nyt jaetaan työkavereiden kanssa ideoita siitä, miten soitonopetuksessa voidaan pitää turvavälit, pitääkö käyttää kertakäyttöhanskoja, kun asettaa pienen oppilaan sormet kanteleen kielille oikeaan asentoon. Ja voiko edes laulaa! Tehdään kaikenlaisia ohjeita ja kulutetaan aikaa ja energiaa uudenlaisen opettamisen opettelemiseen.
Paljon mieluummin jäisin tänä syksynä kotiin kuin menisin töihin. Jos se vaan olisi mahdollista. Ihan yhtä paljon haluan nähdä oppilaani kuin ennenkin, mutta kun mikään ei ole niin kuin ennen.
Pelottaa osaanko toimia oikein kaikissa tilanteissa: muistanko edes itse laittaa sitä käsidesiä aina saati sitten huolehtia, että oppilaat laittavat? Saanko pidettyä ryhmät erillään niin, että toinen ryhmä tullessaan menee vain toisen puolen naulakoille ja seuraava ryhmä toiselle puolelle? Voidaanko musiikin perusteiden tunneilla laulaa ja soittaa enää ollenkaan? Viitsinkö ottaa soittimia käyttöön, koska ne pitää desinfioida aina joka käytön jälkeen? Se on selvää, ettei mitään palikoita ja nuottikortteja ainakaan voida käyttää.
Kun päässä on tarpeeksi iso kaaos, lähden yleensä ulos. Käyn vähän maistelemassa marjoja ja silittelen koiraa ja lampaita aurinkoisella kedolla. Käyn raatamassa muutaman tunnin autotallityömaalla. Hetken voi istua vaikka rannassa nuotion äärellä. Saattaapa kummitytöltäkin tulla pahimpaan saumaan iloinen laulutervehdys.
Niin ajatukset kulkee kaikkeen mukavaan. Pian tuntuu, että aurinko paistaa jo lämpimästi sinne mieleenkin. Kiirettä sekään ei poista, mutta yritän opetella muistamaan, että Jumala antaa kyllä auringon pilvisen sään keskelle ja se kaikkein tärkein armonaurinko meille paistaa aina kaikissa tilanteissa, tässäkin poikkeuksellisessa ajassa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys