Hanna-Maria Jurmu
Viime vuoden lokakuun loppupuolen Päivämies-lehden pääkirjoituksen otsikko oli ”Toivo läheisen paluusta Jumalan valtakuntaan elää”. Siinä kirjoitettiin muun muassa siitä, kuinka raskaasti vanhempi voi kokea oman lapsensa uskosta luopumisen. Kirjoituksessa muistutettiin, kuinka parannuksen armon saaminen on pelkästään täysin Jumalan työ. ”Kukaan ei lähde Jumalan valtakunnasta viallisten vanhempien ja läheisten vuoksi tai pysy siinä kotikasvatuksen ansiosta”, kirjoituksessa jatkettiin.
Pääkirjoitus loppuu lohdullisiin sanoihin siitä, kuinka moni on saanut parannuksen armon oltuaan useita vuosikymmeniä Jumalan valtakunnan ulkopuolella. Kirjoitus päättyy sanoihin: ”Omat vanhemmat tai läheiset eivät välttämättä näe sitä päivää, jolloin läheinen rakas saa palata. Uskovaisella on kuitenkin jälleennäkemisen toivo Jumalan luona taivaassa.”
Muistan, että tuolloin lokakuussa lukiessani kirjoituksen loppusanat toivoin pienen hetken, että pääsisin pois tästä maailmasta. Pelkäsin ahdistavaa kuvaa, jossa menettäisin uskonsa menettäneet lapseni. Mutta se pieni hetki meni yhtä pian ohi kuin oli tullutkin. On hyvä elää ja toivoa, että vielä olisi hyvän Jumalan armon aika.
Vuoden 1964 joulukuisessa Kotiliedessä on kaunis artikkeli nimeltään ”Mistä olen vanhemmilleni eniten kiitollinen”. Artikkelin ingressissä todetaan, kuinka korkean elintason käsitteestä on tullut taikasana ja elämän itsetarkoitus. ”Luulemme, että pelkkä aineellinen hyvinvointi riittää luomaan sen voimanlähteen, jota koti syvimmässä mielessä merkitsee”, tekstissä kirjoitetaan. Artikkelin kirjoittaja on halunnut tarkastella ”elämänarvojen järjestystä” esittämällä viidelle sen ajan julkisuuden henkilölle kysymyksen ”Mistä olen vanhemmilleni eniten kiitollinen?”
Yksi kirjoitukseen haastatelluista henkilöistä on ollut kenraalimajuri Kaarlo O. Leinonen, joka toimi muun muassa presidentti Kekkosen adjutanttina ja uransa lopussa Suomen puolustusvoimien komentajana. Leinonen on syntynyt täällä Tervolassa, Louen kylällä. Leinosen haastattelu teki minuun suuren vaikutuksen, kun se sattui käsiini. Haluan kuvailla haastattelun sinullekin.
Leinonen kertoo kodistaan, kuinka se oli tyypillinen peräpohjalainen maalaistalo. Lypsäviä lehmiä oli toistakymmentä, viljeltävää maata parikymmentä hehtaaria. Perheessä oli kahdeksan lasta. Tila tuli hoidetuksi ankaralla työnteolla. Tila oli sen verran suuri, että isä ei joutanut hakemaan lisäansiota savottatöistä. Perheestä pääsi kuitenkin kolme lasta Kemiin oppikouluun. Leinonen kertoo, kuinka kouluun pääseminen oli ratkaisevasti tarmokkaan ja valistuneen äidin ansiota. ”Ei ollut pieni asia pitää kolmelle koulukotia kaupungissa raskaina pulavuosina.”
Leinonen kertoo, kuinka hänellä oli aikuisiällä voimakas halu käydä säännöllisesti kotiseudulla, kun vanhemmat vielä elivät. Hän koki palaavansa kotiseudulta ”kuin uutta voimaa saaneena”. Vanhempien, erityisesti äidin, muisto sitoi häntä edelleen kotiseutuun. Äiti oli Leinoselle läheinen. ”Kestävimmät elämänohjeet olen saanut kotoa – ja hän, äiti, loi sen hengen”, Leinonen kuvailee.
Kaarlo O. Leinonen muistelee, kuinka äidin olemuksessa asui hyvyys, rehellisyys ja vaikeatkin olot kestävä valoisuus. Hän kertoo: ”Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että minulla on ollut hänen ja jäyhän, hyvän isän kaltaiset vanhemmat esikuvinani. He olivat lestadiolaisia. Elävä kristillisyys kuvastui heidän puheissaan ja toimissaan, koko elämässään aamusta iltaan. Siitä minäkin opin tietämään oikean ja väärän, hyvän ja pahan välisen eron. Näin myös, miten äiti ja isä kohtelivat samalla tavalla kaikkia lähimmäisiään. Siitä opin jo varhain, ettei ulkonainen asema, vaan itse ihminen on tärkein.”
En voi olla edelleen lainaamatta Leinosen tekstiä, niin kauniisti hän kertoo: ”Sain vanhemmiltani arvokkaan hengenperinnön: tiettyä vakavamielisyyttä, josta en pääse irti enkä haluakaan päästä. Vaikka en olekaan pysynyt heidän uskontiellään, tiedän kuitenkin sen tien. Sain heiltä niin paljon henkisiä varusteita elämää varten, että usein hämmentyneenä epäilen, kykenenkö minä, opillista sivistystä saanut ihminen, siirtämään saamaani perintöä omille lapsilleni.”
Leinosen haastattelu päättyy tällaiseen muisteluun: ”Kun viimeisen kerran kävin kotona äitiäni tervehtimässä, oli minulla aavistus siitä, että tämä on viimeinen kerta. Siinä mielessä hänen kanssaan silloin keskustelin. Mutta jälkeenpäin sydäntäni on joskus viiltänyt ajatus, etten ehkä sittenkään koskaan saanut kyllin selvästi sanotuksi äidille, mistä kaikesta häntä kiitän. Mutta varmasti hän tunsi poikansa niin hyvin, että ymmärsi ilman sanojakin. Sellaisia ovat äidit.”
Ei ollut tuonkaan äidin ominaisuuksista, hyvyydestä tai heikkouksista kiinni, pysyikö hänen poikansa uskon tiellä. Voimme vain arvella, mitä äiti on sanonut pojalleen viimeisessä kohtaamisessa. Voimme arvata, mikä on ollut äidin rukous, kun poika on jälleen kerran lähtenyt takaisin etelään vanhempiensa luota. Ja kun äiti on nukkunut pois tästä maailmasta, on hänelläkin ollut toivo jälleennäkemisestä – siitä, että rakas lapsi saisi vielä parannuksen armon ja he kohtaisivat Jumalan luona taivaassa.
Se rukous on minullakin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys