Han­na-Ma­ria Jur­mu

Rak­kau­den Kor­ke­a­vei­sus­sa ku­vail­laan, kuin­ka ih­mi­nen ei ole mi­tään il­man rak­kaut­ta. Mitä on ih­mi­nen, jos hän on Kor­ke­a­vei­sun rak­kau­den ku­vauk­sen vas­ta­koh­ta? Hän on kär­si­mä­tön, jul­ma, ka­teel­li­nen, kers­ku­va, pöyh­kei­le­vä, käy­tök­sel­tään vas­ten­mie­li­nen, oman edun ta­voit­te­li­ja, kat­ke­roi­tu­va, kau­nai­nen, pit­kä­vi­hai­nen, kie­ro ja va­hin­go­ni­loi­nen. Ih­mi­nen on täl­löin kaik­kea sitä, mitä rak­kaus ei ole.

Apos­to­li Paa­va­li opet­taa, et­tä hen­gen he­del­mä on rak­kaus, ilo, rau­ha, pit­kä­mie­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, sä­vyi­syys ja it­sen­sä­hil­lit­se­mi­nen. Tä­män kir­joit­ta­es­sa­ni voin tun­tea kor­vi­a­ni kuu­mot­ta­van.

Ih­mi­nen voi pyr­kiä kai­ken­lai­seen hy­vyy­teen ja ha­lu­ta pon­nis­tel­la hank­ki­ak­seen kau­niin luon­teen. Täl­lai­set pyr­ki­myk­set tus­kin on­nis­tu­vat. Tai tu­lok­set jää­vät taa­tus­ti köy­käi­sik­si. Toi­saal­ta on ole­mas­sa ih­mi­siä, jois­ta huo­kuu luon­nol­li­nen ja ai­to hy­vyys ja lem­peys. Kaik­ki me olem­me kui­ten­kin raa­dol­li­sia Ju­ma­lan edes­sä. Syn­nin­tun­nus­tuk­ses­sa sa­no­taan: ”Her­ra, minä tun­nus­tan si­nun to­tuu­te­si va­los­sa, et­tä olen teh­nyt syn­tiä aja­tuk­sin ja sa­noin, te­oin ja lai­min­lyön­nein…”

Ih­mi­nen voi ker­toa ra­kas­ta­van­sa mo­nia eri asi­oi­ta. Joku ra­kas­taa luon­toa, joku lem­mik­ki­ään, toi­nen po­liit­tis­ta ide­o­lo­gi­aan­sa, joku pi­tää niin pal­jon suk­laas­ta, et­tä ai­van ra­kas­taa sitä. Luu­len, et­tä joku saat­taa ra­kas­taa jopa uut­ta au­to­aan tai upe­aa pyö­rään­sä.

On­ko si­nun help­po sa­noa toi­sel­le ih­mi­sel­le, et­tä ra­kas­tat hän­tä? Tai epäi­lyt­tää­kö si­nua jos­kus, et­tä ku­kaan ei ra­kas­ta si­nua? Mik­si­hän rak­kau­den tun­nus­ta­mi­nen on niin vai­ke­aa? Jois­sa­kin kult­tuu­reis­sa ra­kas­te­taan kaik­kea niin pal­jon ja jä­ri­syt­tä­väs­ti, et­tä koko sana tai­taa kär­siä inf­laa­ti­on. On tär­keä py­syä rak­kau­den tun­nus­ta­mi­ses­sa ai­to­na it­se­nään.

Erääs­sä Te­na­vat-sar­ja­ku­vas­sa Res­su-koi­ra is­tuu taas erään ker­ran kop­pin­sa ka­tol­la ta­ko­mas­sa kir­joi­tus­ko­neel­laan maa­il­man­kuu­lu­na kir­jai­li­ja­na uut­ta ro­maa­ni­aan. Hän jou­tuu to­te­a­maan, et­tä hä­nen ro­maa­nin­sa san­ka­ri on sur­kea tyl­si­mys! Res­sun ni­mit­täin aloit­taa kir­jan­sa näin:

”Ra­kas­tan si­nua", hän sa­noi. ”Ra­kas­tan si­nua enem­män kuin pys­tyn sa­no­maan.”

”Mi­nä­kin ra­kas­tan si­nua”, mies vas­ta­si. ”Rak­kau­te­ni si­nuun on kor­ke­am­pi kuin kor­kein vuo­ri, joka on Mount Eve­rest. Sen kor­keus on yli 8 800 met­riä. Rak­kau­te­ni si­nuun on sy­vem­pi kuin sy­vin val­ta­me­ri, joka on Tyy­ni Val­ta­me­ri Ma­ri­aa­nien hau­dan koh­dal­la. Se koh­ta on yli 11 000 met­riä syvä.”

Äl­kääm­me siis yrit­tä­kö lii­kaa. Eh­kä riit­tää, kun sa­noo: ”Minä ra­kas­tan si­nua.”