Jos olisin voinut toivoa, olisin toivonut itselleni säveltämisen lahjan. Jos olisin säveltäjä, olisin ehkä erittäin tyytyväinen maalliseen elämääni. Luultavasti nousisin hyvillä mielin joka aamu ottamaan vastaan uuden päivän. Vai olisikohan minusta tullut ammattini ja taipumusteni myötä boheemi puolille päivin nukkuja, iltakukkuja? Olisinkohan joutunut toteamaan, että luovuus jumittaa aamupäivällä yhteentoista asti, ja se aika päivästä kuuluu inspiraation ruokkimiseen, toisin sanoen esimerkiksi ulkona liikkumiseen, kirjojen selailuun ja musiikin kuuntelemiseen?
Olisin onnellinen. Vaikka pääni sisässä ei helisisikään melodioita tai erivärisissä sävellajeissa kulkevia teosten alkuja, tulisi huuliltani aina joku melodia ulos, kun hyräilisin. Tai kun laittaisin käteni pianon koskettimille, alkaisi kuulua aivan erityisiä sointuja. Se olisi ihmeellistä. Elämä olisi ihmeellistä.
Ehkä viimeistään yhdeksän aikaan herääminen olisi kuitenkin asiallista. Puolisoni olisi ollut jo pitkän aamun töissä. Täytyisihän jonkun tuoda rahaa perheeseen, jotta toinen aikuisista voisi vain sävellellä. Lapset olisivat jo muuttaneet pois kotoa. Olisi hiljaisuutta ja rauhaa. Kenenkään ei tarvitsisi sanoa lapsille: ”Hyssss! Ei saa soittaa, ei saa laulaa, ei saa huutaa, ei saa juosta portaissa! Äiti tarvitsee sävellysrauhan!”
Kello olisi siis yhdeksän aamulla. Olisi kirkkaan kuulakas syysaamu. Minulle kaikkein rakkainta kaikki siinä – kirkkaus, kuulakkuus, syksy. Keittäisin kahvin, ottaisin kahvikupin mukaan kirjastooni ja menisin tutkimaan, mitä V. A. Koskenniemi, tuo laulumusiikin säveltäjien innoittaja, on kirjoittanut syksystä. ”…Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni. Katso, on ylitse suvisten kenttäis kuolema käynyt. Poissa on valoisat yöt ja tähkät on viikate vienyt…” Tämä runo soi niin surullisen kauniina Toivo Kuulan yksinlaulussa. Kuten runo Vanha syyslaulu hänen toisessa laulussaan: ”Osan nuoruudestamme hautahan joka syksyhän sentään viemme…” Mikä on tuo suru, joka syksyyn liittyy, ihmettelisin siinä. Unohtaisin syksyn kirkkauden ja huomaisin jostakin Koskenniemen runosta sanatarkan viittauksen syksyn ja kuoleman väliseen yhteyteen. Syksy on kuoleman metafora.
Syksyn ja kuoleman yhteys ei minua lamaannuttaisi eikä lannistaisi. Olisinhan säveltäjänä unelmatyössäni ja onnellinen, kuten jo kerroin. Jatkaisin Koskenniemen runojen tutkimista. Huomaisin, että monet runot ovat tuttujen laulujen sanoina. Välillä pitäisi vain googlailla menemään ja etsiä lisää tietoa. Sibelius, Kuula, Kilpinen ja monet muut säveltäjät ovat saaneet innoituksensa Koskenniemen runoista. Se ei minua säikäyttäisi. Minäkin voisin sytyttää sisäisen sikarini, vetää otsani syviin ryppyihin ja löytää inspiraatiorunoni runokirjan kellastuneilta sivuilta. Ja minä löytäisinkin sen! Kas tässä:
LAULA MULLE LAULUT NUORUUTENI
Laula mulle laulut nuoruuteni,
yö kun nousee yli kattojen,
yli kaiken kallihin, mi meni
katukiviin kuiviin vuotaen.
Laula päivän valosta, mi haipuu
yksinäisten lyhtyin loistohon,
laula väsynehen rinnan kaipuu
valoon, joka kerran ollut on!
Miten surulliseksi tulisinkaan! Painaisin runokirjan rintaani vasten, istuisin pianon penkille ja varoisin, ettei kahvi kaadu pianon sisään. Katselisin valokuvia, jotka ovat seinällä pianon yläpuolella ja pianon päällä. Kuvia perheestä. Katselisin pianosta heijastuvaa selkäni takana olevaa näkymää. Heijastuksessa näkyisi ikkuna-aukkoja ja niistä puiden ruskansävyisiä latvuksia ja sinistä taivasta. Tulisiko laulustani kuulakkaan kirkas vai haikean kaipaileva johonkin menneeseen, joka ei tule enää takaisin? Ehkä siitä tulisi molempia, koska runossa toivotaan, että ”laula mulle laulut nuoruuteni”.
Kirjoittaisin lauluni fis-molliin.
On ilta ja kynttilä on palanut loppuun. Herään unestani. Olenkohan onnellinen?
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys