Tämä päi­vä jää muis­toi­hin var­mas­ti. Mie­he­ni epäi­li, et­tä täs­tä tai­de­taan vie­lä pu­hua pa­riin­kin ker­taan ja re­hel­li­ses­ti lu­pa­sin mie­hel­le­ni, et­tä niin kuu­le teh­dään ihan var­mas­ti.

Kol­man­nen­tois­ta lap­sen las­ket­tu ai­ka on tä­nään täyn­nä. Koko krop­pa on ihan pin­gol­laan vau­vaa. Olo lä­peen­sä kyp­sä ja kyl­läs­ty­nyt, mie­les­sä on joka il­ta vii­mei­sil­lä vii­koil­la ol­lut hi­ve­nen tus­kas­tu­nut­kin ru­kous Tai­vaan Isäl­le, et­tä aa­mus­ta mei­tä voi­si mie­luus­ti ol­la jo kak­si. Mies­kin jo pa­ril­le lap­sel­le ha­vain­nol­lis­ti ovis­top­pa­ria edus­ta­val­la van­han ajan vii­den ki­lon rau­ta­pun­nuk­sel­la, et­tä täl­lais­ta se äi­ti kan­taa ma­has­sa, miet­ti­kää­pä. Et­tä oli­si­ko kiva sii­vo­ta tois­ten jäl­kiä, jos täm­möi­nen siel­lä ma­has­sa oli­si mu­ka­na.

Niin rak­kaas­ti pu­hui tuo hyvä mies ja sai poi­ka­set tuu­mi­vai­ses­ti nos­te­le­maan pun­nus­ta. On yli­pää­tään ol­lut niin aut­ta­vai­nen ja huo­maa­vai­nen koko odo­tu­sa­jan, et­ten pa­rem­mas­ta tie­dä. Erää­nä il­ta­na­kin, kun sää­lit­tä­väs­ti se­läl­lä­ni rä­pis­tel­len yri­tin nous­ta yö­pi­sul­le, ky­syi lem­pe­äs­ti, voi­si­ko hän vaik­ka vyö­ryt­tää avuk­si. Vyö­ryt­tää! Hyvä, et­tei ne yö­pi­sut tul­leet sii­hen pe­tiin, kun meni nau­ruk­si. Yri­tin so­per­rel­la, et­tä vaik­ka aja­tus avus­ta on ko­vin kau­nis, mi­nun mie­les­tä­ni mis­tään pie­nes­tä asi­as­ta ei käy­te­tä ter­miä “vyö­ryt­tää”. Et­tä kan­nat­taa miet­tiä, joku her­kem­pi voi­si jopa pa­hoit­taa mie­len­sä.

Tä­nään pää­tin aa­mus­ta lei­poa vau­va­no­do­tus­pul­laa lap­sil­le vä­li­pa­lak­si syn­ny­tys­tä­ni odo­tel­les­sa ja ko­vin ilah­duin, kun mie­he­ni kes­ken pul­lan­pais­ton aje­li pi­haan. Aa­mu­päi­väl­lä, ihan odot­ta­mat­to­man ai­kai­sin. Keit­ti­ön ik­ku­nas­ta hy­myi­li niin mu­ka­vas­ti mi­nul­le, et­tä ihan sy­dä­mes­tä ot­ti. Ajat­te­lin, mi­ten on­ne­kas olen­kaan, kun tuo mies on mi­nun.

Mut­ta ei­pä sii­hen men­nyt kuin se ai­ka, mitä au­to­tal­lin eteen aje­tul­ta au­tol­ta me­nee kä­vel­lä keit­ti­öön. Puo­li­sen mi­nuut­tia eh­kä? To­te­si, et­tä hän kävi var­sin ko­ro­na­tes­teis­sä. Va­rul­ta, kun yh­teis­kun­ta käs­ki, yh­den pie­nen, ei niin ko­vin ylei­sen oi­reen ta­kia. Hän kävi ko­ro­na­tes­teis­sä mi­nun las­ket­tu­na päi­vä­nä.

Häi­pyi se rak­kau­den tun­ne ai­kas­ta no­pe­as­ti. Sii­nä pan­nu­la­put kä­des­sä pa­rah­din täy­teen it­kuun maha jau­hois­ta pö­lis­ten. En toki sen ta­kia, et­tä hän kävi ko­ro­na­tes­teis­sä, vaan sen ta­kia, et­tä hän kävi siel­lä juu­ri tä­nään. Tä­nään aja­tuk­se­ni oli syn­nyt­tää. Ei sil­loin sovi tes­tei­hin men­nä, se­hän on sel­vää jo­kai­sel­le nai­sih­mi­sil­le. Se syn­ny­tys toki ei edel­leen­kään ole pois­tu­nut mah­dol­li­suuk­sis­ta, mut­ta kun täs­sä ti­lan­tees­sa minä syn­nyt­täi­sin siis yk­sin. Ko­ro­na­tes­teis­sä käy­neel­le kun ei ole mi­tään tu­le­mis­ta lai­tok­sel­le, kos­ka pi­tää odo­tel­la tu­lok­sia. Ja kuin­ka kau­an nii­tä osa odot­taa­kaan!

En­kä minä ha­lua syn­nyt­tää yk­sin.

Ei­pä tuo ol­lut mie­hen mie­leen edes tul­lut. Näin, et­tä hä­nen­kin mie­les­sä tai­si ta­koa sana “vir­he”. Ai­na­kin se ta­koi mi­nun mie­les­sä­ni ja eh­kä joku toi­nen­kin sana vä­hä­sen. Sitä nyt tart­te joka ai­vas­tuk­ses­ta tes­tiin men­nä, ei ai­na­kaan vai­mon las­ket­tu­na päi­vä­nä.

Mi­nun sii­nä ul­vo­es­sa pa­niik­ki­a­ni etä­päi­vää viet­tä­vät tei­ni­ty­töt ko­men­si­vat isään­sä soit­ta­maan lab­raan. Heti. Ja kii­reh­ti­mään tu­lok­sia, sil­lä he­kin oli­vat sitä miel­tä, et­tä nyt ei ole va­raa odo­tel­la tu­lok­sia ko­vin mon­taa päi­vää. Olin­han jo use­am­man lap­sen syn­nyt­tä­nyt tä­hän ver­rat­tu­na mo­ni­ai­ta päi­viä ai­kai­sem­min ja kos­kaan ei tie­dä, kos­ka tämä pie­ni tu­lok­kaam­me syn­tyy ja kuin­ka no­pe­as­ti.

Lab­ras­ta saa­tiin kiin­ni hen­ki­lö­kun­ta ja sa­noi­vat, et­tä kyl­lä se huo­mi­seen me­nee. Ai­kai­sin­taan huo­men­na tu­lee tu­lok­set, mut­ta he yrit­tä­vät ol­la no­pei­ta. Mie­li­ku­vit­te­lin jo nais­val­tai­sen la­bo­ra­to­ri­o­hen­ki­lö­kun­nan epä­us­koi­se­na pu­hu­van mie­hes­tä, joka kävi ko­ro­na­tes­teis­sä vai­mon­sa las­ket­tu­na päi­vä­nä. Var­mas­ti sitä seu­ra­si mur­heel­li­sia pään­pu­dis­tuk­sia sy­väs­sä epä­us­koi­ses­sa hil­jai­suu­des­sa. Jo­ten­kin tuo mie­li­ku­va loh­dut­taa. Kun ne lait­toi­vat pe­rään vie­lä teks­ti­vies­ti­kin, jos­sa lu­pa­si­vat ol­la no­pei­ta.

Voi synk­kyys. Voi odot­ta­van nai­sen tun­nes­kaa­laa. Voi puo­li­so­rie­pua. Sitä miet­ti jo tur­me­luk­ses­sa val­miik­si, et­tä jos läh­tö tu­lee yöl­lä, en edes he­rä­tä tuo­ta ar­mas­ta ka­ran­tee­nis­sa ole­vaa puo­li­so­a­ni. Syn­ny­tän ihan it­se – ja ku­ten ys­tä­vä lo­jaa­lis­ti eh­dot­ti – en edes ker­ro mie­hel­le, kum­pi tuli. Voi­han tuo jo aa­vis­taa, kun talo tur­su­aa hö­tö­pink­kiä, mut­ta en ai­na­kaan vah­vis­ta.

Ja vie­lä yk­si asia: olen pyy­tä­nyt lu­kui­sia tä­hän saak­ka ru­koi­le­maan, et­tä vau­va syn­tyi­si pian. Ve­dän pyyn­nön ta­kai­sin. Näin jul­ki­ses­ti toi­von, et­tä äl­kää­pä sitä no­peut­ta enää pyy­tä­kö­kään, vaan pyy­tä­kää­pä sit­ten­kin li­sä­ai­kaa. Yl­lät­tä­en sain­kin juu­ri tä­nään run­saas­ti tah­to­ti­laa kan­taa tätä pien­tä tar­vit­ta­es­sa vaik­ka vii­kon tai pari li­sää.

Niin, ja toki voi­si var­muu­den vuok­si vie­lä pyy­tää, et­tä se mie­he­ni tu­los to­si­aan oli­si ne­ga­tii­vi­nen, ku­ten nyt il­man muu­ta ole­tan. Jos se on po­si­tii­vi­nen, pe­run kaik­ki kii­vaat aja­tuk­se­ni ja olen oi­kein ym­mär­tä­väi­nen ja ra­kas­ta­va vai­mo. Yri­tän lu­va­ta niin.

En­päs oli­si us­ko­nut, mi­ten jän­näk­si tämä ras­kaus me­nee­kään! Ku­vit­te­len it­se­ni nyt vain tuh­dih­kok­si dek­ka­rin pää­hen­ki­lök­si, jon­ka ur­hea sie­lun­kump­pa­ni on ka­ran­tee­nis­sa maa­il­maa uh­kaa­van vi­ruk­sen vuok­si. Tais­te­len oman tais­te­lu­ni ja tar­peen tul­len rä­jäy­tän pan­kin yk­sin. Täl­lä asen­teel­la kun me­nee syn­nyt­tä­mään, sii­nä ei kau­aa nok­ka yk­sin­kään tu­hi­se.