No ei­hän täs­sä mi­tään hä­tää ole. Me nyt vaan suo­ri­tam­me tä­män kuu­kau­den ko­ti­kou­lun kuu­kau­des­sa läpi. Ku­kaan ei jää luo­kal­le, ku­kaan ei tyh­mis­ty lii­ko­ja täs­sä ajas­sa. On­nek­si ke­nel­lä­kään lap­sis­ta ei ole eri­tyi­sen tuen tar­vet­ta ja mi­nul­la on vain vii­si Wil­maa seu­rat­ta­va­na. Pää­sen vä­häl­lä mo­neen muu­hun ver­rat­tu­na.

Teen jo etu­kä­teen näi­tä po­si­tii­vi­sia mie­li­ku­va­har­joit­tei­ta ja näen hi­tai­den, voi­maan­nut­ta­vien etä­kou­lu­päi­vien sol­ju­van läpi kuin lo­put­to­man len­se­ät vii­kon­lop­pu­lau­an­tait.

To­del­li­suu­des­sa jo toi­se­na etä­kou­lu­päi­vä­nä hen­gi­tän sy­vään ja mie­tin to­sis­sa­ni, mi­ten sai­sin eka­luok­ka­lai­sen poi­ka­sen py­sy­mään tuo­lil­laan, jot­ta hän miet­ti­si kou­lu­a­si­an­sa pää­o­sin sii­nä. Sen var­tin ker­ral­laan edes.

Jo­ten­kin tun­tuu hul­lul­ta, kun hä­nen nä­kö­jään pi­tää miet­tiä ma­te­ma­tii­kan kah­den eu­ron os­to­voi­ma-teh­tä­viä olo­huo­neen soh­van sel­kä­no­jal­ta pää alas­päin roik­ku­en. Kal­sa­rit vain vilk­kuu. Mut­ta jos se ve­ren­kier­to toi­mii­kin par­hai­ten niin? Kan­nat­tai­si­ko it­sel­lä­kin ko­keil­la? Hän ni­mit­täin hie­nos­ti lo­pul­ta hok­sa­si, et­tä kark­ki­pus­si ja toi­saal­ta vaik­ka lenk­ka­rit kirp­pa­ril­ta voi­si­vat hy­vin­kin ir­ro­ta tuol­la ra­hal­la.

Poi­ka­nen ei mal­ta mil­lään kes­kit­tyä äi­din­kie­leen. Suus­sa hei­lu­va ham­mas on vaan niin hir­ve­än so­pi­vas­ti kä­den ulot­tu­vil­la. Sitä on siis hip­lat­ta­va koko ajan. Se on kuu­lem­ma mel­kein ir­ti. Pyy­dän pi­tä­mään suun au­ki ja ky­syn, saa­ko äi­ti­kin vä­hän koit­taa. Saan lu­van, tar­vit­see vain hi­pais­ta, ja ham­mas sin­kou­tuu kes­kel­le pöy­tää.

Rie­mu ham­mas­ra­os­ta on kuin so­das­ta pa­lan­neel­la voit­ta­jal­la. Mut­ta oli­han toi­men­pi­de sen ver­ran tus­kal­li­nen, et­tei poi­ka nyt mil­lään voi jat­kaa ai­na­kaan sitä äi­din­kiel­tä. Jos vaik­ka oli­si pe­li­ai­kaa tun­ti, hän eh­dot­taa.

Voi te opet­ta­jat. Niin syvä kun­ni­oi­tus teil­le, et­tä saat­te ope­tet­tua näil­le kirp­pu­sil­le ihan mi­tään, var­sin­kin, kun hei­tä on kou­lu­luo­kas­sa noin kak­si­kym­men­tä kol­me.

Vä­hän hel­pot­taa se, et­tä tie­dän mui­den­kin kou­luk­kai­den van­hem­pien sei­so­van täs­sä sa­mas­sa suos­sa. Osal­la on jal­ko­jen­sa al­la vä­hän tu­ke­vam­pi mä­täs, toi­sel­la taas mä­rem­pi suon­sil­mä­ke, mut­ta us­kon, et­tä lys­tiä ei ole kel­lään. Tai on mi­nul­la te­o­ri­as­sa, jos ajat­te­len nii­den puh­taam­pien la­sie­ni läpi.

Mies pys­tyy te­ke­mään etä­töi­tä va­ras­tos­sa, jon­ne ra­ken­si ko­ti­toi­mis­ton ma­kuu­pus­sien ja mar­ja­äm­pä­rien vä­li­seen hyl­ly­ta­soon. Ei kuu­lem­ma aio pi­tää Skype-ko­kouk­si­aan ta­lon si­säl­lä, ja jos­tain syys­tä ym­mär­rän. Lap­set­kin ot­ta­vat tä­män ti­lan­teen vie­lä suh­teel­li­sen tol­kus­ti, mitä nyt juu­ri par­hail­laan tei­ni­poi­ka int­tää, mik­si ih­mees­sä hän ei voi­si men­nä skeit­tai­le­maan ka­ve­rien­sa kans­sa.

Ja mi­nä­kään en tie­dä. En tie­dä, mikä täs­sä on nor­maa­lia saa­ti yli- tai ali­re­a­goin­tia. Kun toi­saal­ta voi ja toi­saal­ta ei voi, mut­ta pää­mi­nis­te­ri kyl­lä juu­ri tä­nään pai­nok­kaas­ti kiel­si kaik­ki pie­net­kin nuo­ri­son so­si­aa­li­set ta­paa­mi­set. Lai­toin oi­kein ku­va­kaap­pauk­sen po­jal­le sii­tä. Val­ti­o­val­ta kuu­le täs­sä mää­rää nyt ei­kä me van­hem­mat.

En­tä jos nuo­ret ei­vät mal­ta, jos van­huk­set kar­kai­le­vat ares­tis­taan ja sen cur­ly gir­laa­van tyy­pin ai­noa oi­kea sham­poo oli­si vain pa­kos­ti ha­et­ta­va kau­pas­ta juu­ri nyt? Ja en­tä kun minä äi­ti­nä­kin hai­kai­len ket­sup­pia ma­ka­ro­ni­laa­ti­kon ka­ve­rik­si. Me­nee­kö kaik­ki her­mo­jen ki­ris­tys huk­kaan, jos lip­sum­me jo­kai­nen ihan vä­hän vaan?

“Tämä kir­ja on mun pa­hin vi­hol­li­se­ni”, jul­mis­te­lee eka­luok­ka­lai­nen, kun pi­tää et­siä dif­ton­ge­ja lu­ku­kir­jas­ta. Nä­kee, et­tä dif­ton­git on vii­mei­nen asia, joka hän­tä kiin­nos­taa juu­ri nyt. Re­hel­li­nen ol­lak­se­ni, ei kyl­lä kiin­nos­ta mi­nu­a­kaan, mut­ta sitä ei ke­nen­kään opet­ta­jan sovi sa­noa ää­neen. Et­sim­me ne, ke­hun ja poh­din sa­mal­la sa­laa, kau­an­ko­han vie­lä me­nee, kun suo­men­nam­me kol­mos­luok­ka­lai­sen kans­sa uu­den eng­lan­nin kap­pa­leen vih­koon opet­ta­jan mää­räyk­sen mu­kai­ses­ti.

Huo­ma­sin ni­mit­täin ei­len, et­tä ei ole poi­ka­nen tain­nut en­nen näi­tä kap­pa­lei­ta suo­men­taa­kaan. Jo­ten­kin on on­nis­tu­nees­ti luis­tel­lut ne hom­mat läpi, mut­ta nyt jou­tui äi­din val­vo­van sil­män al­le suo­men­nos­hom­miin. Tun­tuu ai­ka uu­vut­ta­val­ta, kun jo­kai­nen sana ha­e­taan sa­nas­ton kaut­ta. Ai­van kuin äk­ki­sel­tään oli­sin työn­tä­nyt hep­re­an­kie­li­sen opuk­sen tyy­pin eteen, kun ai­kaa vain ku­luu ja ku­luu ja suo­men­ta­jan il­me py­syy koko ajan sy­väs­ti jär­kyt­ty­nee­nä.

Mut­ta otan tä­män ti­lan­teen pie­ne­nä haas­tee­na. Kun olen is­tu­nut keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä kak­si tun­tia kah­den ala­kou­lu­lai­sen vä­lis­sä, mel­kein toi­von, et­tä oli­si­pa jo­kai­ses­ta ai­nees­ta ta­so­koe sit­ten heti, jos ja kun kou­luun pa­la­taan ta­kai­sin. Et­tä huo­maa­vat, kuka tääl­lä et­si dif­ton­ge­ja ja kuka ei.

Isom­pien kans­sa tein yk­si­puo­li­sen so­pi­muk­sen, et­tä he huo­leh­ti­vat kou­lu­a­si­ois­taan it­se ja pyy­tä­vät äi­din apua tar­vit­ta­es­sa. Ar­ve­lin ole­va­ni oi­kein on­ne­kas, kun lu­ki­o­lais­ta­kaan ei enää ta­los­sa ole – abi kir­joit­ti juu­ri ma­tik­kan­sa al­ta pois. Jos oli­si tar­vin­nut äi­teen apua pit­kään ma­te­ma­tiik­kaan­sa, oli­sin vain lem­pe­äs­ti hy­myil­lyt ja ke­hot­ta­nut ky­sy­mään jo­tain muu­ta. Ar­ve­lin, et­tä ylä­kou­lu­lai­sil­la ei voi eteen tul­la niin vai­kei­ta asi­oi­ta, joi­hin en osai­si apu­ja an­taa.

Niin luu­lin siis sen en­sim­mäi­sen ka­ran­tee­ni­päi­vän ajan.

Tar­kem­min sa­no­en luu­lin niin kel­lo kol­meen­tois­ta saak­ka.

Ysi­läi­nen kii­ruh­ti läp­pä­rin­sä kans­sa ala­ker­taan, te­ke­mään jo­tain tär­ke­ää ke­mi­an etä­teh­tä­vää, joka on pa­lau­tet­ta­va sa­man päi­vän ai­ka­na, siis ihan just. Kir­jo­ja ja apu­ja saa käyt­tää, mut­ta luot­ta­mus äi­tiin on koh­dil­laan, kun hän ky­se­lee äi­dil­tä yh­teen koh­taan tar­ken­nus­ta. “Mer­kit­se me­tal­lin ja me­tal­li-io­nin ke­mi­al­li­set mer­kit ja päät­te­le, ai­heut­taa­ko ne yh­des­sä re­ak­ti­on. Ja jos ai­heut­taa, mil­lai­sen.” Ja ku­vas­sa on kup­pi, jos­sa sei­soo tik­ku ja sit­ten kir­jai­mia, plus­sia ja mah­dot­to­mas­ti pik­kui­sia nu­me­roi­ta.

Kat­son ja goog­laan ai­ka­ni. Sit­ten al­ku­pe­räi­sen toi­min­ta­suun­ni­tel­ma­ni mu­kai­ses­ti jäl­leen lem­pe­äs­ti hy­myil­len ker­ron lap­sel­le­ni, et­tä ajat­te­le­han it­se, kyl­lä sinä osaat.

En siis aut­ta­nut. Kun ei ol­lut ihan mi­tään ha­ju­a­kaan koko asi­as­ta.

Luen Wil­maa. Vies­te­jä tur­su­aa. Kol­mas­luok­ka­lai­sen mie­so­pet­ta­ja on niin iha­na, et­tä ihan her­kis­tyn. “Tai­taa tul­la ikä­vä, kun on jo vä­hä­sen”, hän kir­joit­taa luo­kal­leen. Hän on pe­rus­ta­nut van­hem­mil­le ja lap­sil­le yh­tei­sen vies­ti­ket­jun Wil­maan, jos­sa voi­daan ker­toa yh­tei­ses­ti luo­kan kuu­lu­mi­sia. Mi­ten ajat­te­le­vais­ta! Olen iloi­nen vii­si mi­nuut­tia, kun­nes kuu­lu­mi­sia to­si­aan al­kaa tul­la ja Wil­ma pim­put­taa il­moi­tuk­sia jo­kai­ses­ta niis­tä säh­kö­pos­tii­ni.

“Moi. Mä sain wil­man”, ker­too joku op­pi­las. Ja vii­den se­kun­nin pääs­tä tu­lee uu­si vies­ti. Se on peuk­ku. Seu­raa­va sa­noo: ”Sain vhat­sa­bin.” Toi­nen komp­paa, toi­nen lait­taa hy­my­naa­man. Eräs ke­huu teh­neen­sä jo an­ne­tut teh­tä­vät, ja nel­jäs ih­met­te­lee, mis­sä vii­pyy seu­raa­van päi­vän teh­tä­vät. Joku ky­se­lee, mitä söi­si, ja hän­tä neu­vo­taan syö­mään pit­saa. Vies­te­jä sin­ko­aa, ja kai­kis­ta niis­tä säh­kö­pos­ti kuu­li­ai­se­na il­moit­taa.

En en­sin keh­taa lait­taa vies­tiä. Pois­tan vain ne kym­me­net il­moi­tuk­set, mut­ta on­nek­si joku van­hem­mis­ta on roh­ke­am­pi. Hän pyy­tää tuos­sa vies­ti­ket­jus­sa, voi­si­ko lap­sil­le kek­siä muun vies­ti­mis­ka­na­van, kun tah­too men­nä ne tär­ke­ät vies­tit huk­kaan. Opet­ta­jal­le se so­pii, ja hän laa­tii ke­ho­tuk­sen py­syä tiu­kas­ti asi­as­sa.

Vies­ti me­nee pe­ril­le, enää vain yk­si var­mis­te­lee luok­ka­ka­ve­reil­taan, luul­ta­vas­ti äi­tin­sä vas­tauk­seen tyy­ty­mät­tö­mä­nä, et­tä kau­an­ko kou­lus­ta pi­ti­kään ol­la pois ja saa sii­hen vas­tauk­sen. Var­maan sen sa­man, min­kä äi­tin­sä­kin an­toi.

Kun kir­joi­tan tätä teks­tiä, eläm­me poik­keus­lain tois­ta päi­vää. Enää 26 päi­vää jäl­jel­lä, toi­vot­ta­vas­ti ei ai­na­kaan enem­män. Vaik­ka jo vä­hän luu­lot­te­len, et­tä ei tämä tai­da riit­tää.

Mie­tin, et­tä tä­män krii­sin kaut­ta Tai­vaan Isä on py­säyt­tä­nyt mei­dät it­sek­käät ja hy­vään tot­tu­neet ih­mi­set. Hän an­toi ai­kaa ja pois­ti kii­reen, si­tä­hän minä olen niin mo­nes­ti ru­koil­lut­kin. Täl­lais­ta ru­kous­vas­taus­ta vain en oli­si kos­kaan osan­nut ku­vi­tel­la­kaan.

To­te­an lap­sil­le, et­tä ko­to­na on hyvä ol­la. Meil­lä ei ole hä­tää tääl­lä. Me kyl­lä pär­jääm­me, kun vain tä­män ai­ka ly­hy­en het­ken sie­däm­me ti­lan­net­ta ja tii­vis­tä yh­des­sä­o­loa. Ajat­te­len, et­tä olem­me jopa on­nek­kai­ta ja etuo­i­keu­tet­tu­ja mo­neen ver­rat­tu­na. Epäi­len, et­tem­me juu­ri nään­ny näl­kään ja mo­nen­lais­ta te­ke­mis­tä­kin löy­tyy. Sa­non sy­dä­me­ni poh­jas­ta, et­tä olem­me on­nel­li­sia, kun saam­me elää tä­män ajan yh­des­sä oman per­heem­me kans­sa.

Jään mie­len­kiin­nol­la odot­ta­maan tu­le­vaa. Pääs­sä pyö­rii mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia, odo­tuk­sia ja pel­ko­ja­kin. Vaik­ka var­mo­ja vas­tauk­sia en saa, on mie­li sil­ti rau­hal­li­nen ja toi­vei­kas. Eh­kä on etuo­i­keus saa­da elää täl­lai­se­na eri­koi­se­na ai­ka­na? Tämä ajan­jak­so jää kir­joi­hin, sii­tä ote­taan op­pia tu­le­vai­suu­des­sa.

“Hy­vyy­den voi­man us­kol­li­nen suo­ja

pii­rit­tää mei­tä, kuin­ka käy­nee­kin.

Il­las­ta aa­muun kans­sam­me on Luo­ja.

Hä­nel­tä saam­me huo­mis­päi­vän­kin.” (VK 600:1.)