Satu Luok­ka­nen

Se­la­tes­sa­ni so­mea etee­ni osui elä­mys­lah­ja­ku­va, jos­sa eri­tyi­sen on­nel­li­sen ja ren­tou­tu­neen nä­köi­nen nai­sih­mi­nen naut­ti uit­ta­es­saan jal­ko­jaan kirk­kaas­sa ve­si­al­taas­sa, jos­sa ko­ral­lien ja mui­den me­rel­lis­ten ele­ment­tien jou­kos­sa uis­ken­te­li pie­niä ka­lo­ja. Moni var­mas­ti ereh­tyy luu­le­maan, et­tä kuva ku­vas­taa to­del­li­suut­ta ja tuo ti­lan­ne oli­si oi­ke­as­sa­kin elä­mäs­sä hy­vin nau­tin­nol­li­nen.

Eh­hei, ei sin­ne päin­kään. Sitä se ei to­del­la­kaan ole.

Minä ni­mit­täin tie­dän ja nyt ker­ron sen teil­le­kin, jot­ta et­te te­kin vain me­ni­si mark­ki­na­mies­ten hal­paan.

Olim­me kol­mi­sen vuot­ta sit­ten mie­he­ni ja ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan kans­sa Tur­kis­sa. Ajan­koh­dak­si va­li­koi­tui ke­sä­kuu sekä mies­ten lo­mien et­tä ras­kau­te­ni ta­kia – olin vie­lä suht' ter­ha­kas­sa kun­nos­sa kul­jai­le­maan ja lu­val­li­nen nou­se­maan len­to­ko­nee­seen. Ke­lit Tur­kis­sa oli­vat kyl­lä ihan mah­dot­to­man läm­pi­mät, mut­ta sii­tä­kin sel­vi­sin luot­to­kei­nol­la­ni: hi­ki­har­so kai­na­los­sa oli ihan hyvä men­nä ma­han kans­sa ja kui­vail­la naa­maa ai­na jo­hon­kin kui­vu­nee­seen har­son kul­maan.

Erään ker­ran kä­vel­les­säm­me kau­pun­gil­la ihai­le­mas­sa turk­ki­lais­ta elä­mää mie­he­ni sai omas­ta mie­les­tään ihan mah­dot­to­man hie­non aja­tuk­sen. Hän näki ka­dun var­res­sa ra­vin­to­lan, jon­ka edes­sä oli tar­jol­la jal­ka­hoi­toa kala-al­tai­den muo­dos­sa. Hän tun­si nai­sen­sa; hän tie­si tä­män to­si­nai­sen kan­ta­päi­den ti­lan­teen ja päät­ti tar­jo­ta vai­mol­leen eheyt­tä­vän elä­myk­sen ja ka­loil­le vuo­si­sa­dan juh­la-ate­ri­an. Minä hie­man vas­tus­te­lin. Aja­tus nou­se­mi­ses­ta pui­sel­le ko­rok­keel­le kai­ken kan­san näh­tä­väk­si ar­ve­lut­ti, mut­ta jos mies saa pää­hän­sä hem­mo­tel­la vai­mo­aan, niin vai­ke­a­han sitä on hi­das­taa.

Pal­ve­lun­tar­jo­a­ja oli kes­ki-ikäi­nen mies, joka ker­toi­li meil­le ka­lois­ta. Ne oli jo­tain hie­noa, kal­lis­ta la­jia, joi­ta tuo­daan ul­ko­mail­ta saak­ka. Ei siis mi­tään pai­kal­lis­ta me­ren­tar­jon­taa, vaan to­del­li­sia alan­sa va­li­oyk­si­löi­tä. Hän oh­ja­si mi­nut ra­vin­to­lan pe­rä­huo­nee­seen. Jal­ka­ni piti pes­tä ja de­sin­fi­oi­da, ja peh­moi­set toh­ve­lit ja­las­sa tal­lus­te­lin ta­kai­sin ka­dun var­teen al­tai­den luo. Vain puh­das­ta syö­tä­vää näil­le ka­loil­le, kä­si­tin. Ei maan­tie­pö­lyä, vain eh­taa suo­ma­lais­ta ihoa täl­lä ker­taa.

Sii­nä het­kes­sä, kun upo­tin jal­ka­ni tuo­hon kala-as­ti­aan, muis­tin yh­den asi­an, joka nou­si ai­ka oleel­li­sek­si tätä jal­ka­hoi­toa aja­tel­len:

Minä pel­kään ihan oi­ke­as­ti kai­ken­lai­sia ötö­köi­tä. Kir­si­sääs­ket esi­mer­kik­si ovat pa­ho­ja, ne saa­vat kyl­män hien kas­voil­le­ni ja ai­don pa­nii­kin tun­teen, kun tui­jaa­vat ke­säil­tai­sin avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta va­loa koh­ti. Usein se valo tu­lee mi­nun kän­ny­käs­tä tai lu­ku­lait­tees­ta, jo­ten koen ole­va­ni niil­le mie­lui­nen koh­de. Nii­tä olen jou­tu­nut yöl­lä imu­roi­maan­kin, kun len­tä­vät niin epä­loo­gi­ses­ti ja ja ovat iso­ja ja ru­mia.

Myös yök­kö­set, hä­mä­hä­kit, tou­kat ja muut saa­vat syk­kee­ni nou­se­maan koh­tuut­to­man kor­ke­al­le. Ka­lo­ja en ole en­nen hok­san­nut pe­lä­tä, mut­ta juu­ri täs­sä het­kes­sä koin nii­den tun­tu­van ihan ko­ril­li­sel­ta kop­pa­kuo­ri­ai­sia, kun kii­ruh­ti­vat par­ves­sa huu­let tör­röl­lään kint­tu­je­ni kimp­puun.

Pa­rah­din it­kuun ja kis­kai­sin jal­ka­ni ylös al­taas­ta. Omis­ta­ja par­kai­si myös ja ro­jah­ti jal­ko­je­ni pääl­le. Hän huu­si nou nou­ta, työn­te­li jal­ko­ja­ni ta­kai­sin al­taa­seen ja ta­ju­sin tie­ten­kin pa­niik­ki­ni­kin kes­kel­lä, et­tä hän yrit­ti pi­tää hen­gis­sä ar­vo­ka­lan­sa, jot­ka oli­vat kin­tuis­sa­ni kiin­ni. Ei nii­tä sovi tu­keh­dut­taa, ve­sie­läi­miä.

Minä is­tuin sii­nä est­ra­dil­la it­kien kä­det sil­mil­lä. Edes­sä­ni oli tu­ris­te­ja tai pai­kal­li­sia, jot­ka seu­ra­si­vat tätä suo­ma­lais­nai­sen hem­mot­te­lu­het­keä sa­no­mat­to­man kiin­nos­tu­nei­na. Kun vih­doin rau­hoi­tuin en­kä enää ää­neen it­ke­nyt pa­niik­ki­a­ni, omis­ta­ja­mies al­koi loh­dut­ta­maan mi­nua ja myy­mään pal­ve­lu­aan ihan kun­nol­la. “Oup­pen joor tois, oup­pen joor tois, sou laav­li fii­ling”, hän ke­hot­ti use­aan ot­tee­seen.

Ei. Jos­sain se raja me­nee, ja juu­ri nyt se meni täs­sä. Minä en ha­lun­nut ava­ta var­paan­vä­le­jä­ni noil­le ka­loil­le, en kes­tä­nyt edes aja­tel­la, et­tä ne liik­kui­si­vat siel­lä­kin. Ajat­te­lin ko­ti­mai­sia aja­tuk­sia var­paat su­pus­sa, ajat­te­lin kaik­kea muu­ta kuin noi­ta elä­viä ka­lo­ja, jot­ka hi­ve­li­vät jal­ko­ja­ni, mut­ta ei­vät edes vil­kais­seet kan­ta­päi­tä. Kai ne ajat­te­li las­te­ni ta­voin, et­tä jos on rans­kan­lei­pää tar­jol­la, mik­si tyy­tyä näk­ki­lei­pään.

Mi­nun las­kies­sa­ni se­kunt­te­ja hem­mot­te­lun lop­pu­mi­sek­si omis­ta­ja jut­te­li mie­he­ni kans­sa. Hän kii­ruh­ti taas luok­se­ni ja ky­se­li, mo­nes­ko lap­si mi­nul­la vat­sas­sa­ni on­kaan, se kun jo sel­ke­äs­ti nä­kyi. Kun ker­roin, et­tä kah­des­tois­ta, hän päi­vit­te­li rie­muis­saan pit­kään. Oli luul­lut mie­he­ni va­leh­te­le­van, ei ol­lut en­nen kuul­lut, et­tä joil­la­kin on oma jal­ka­pal­lo­jouk­kue! Sii­nä sit­ten tuli luok­se­ni ja ta­put­ti ol­ka­pääl­le le­ve­äs­ti hy­myil­len tuu­ma­ten eng­lan­nik­si. “Si­nul­la on noo­oin iso per­he ja sinä pel­käät noo­oin pie­niä ka­lo­ja!”

Sel­vi­sin siis hen­gis­sä. Vaik­ka jäl­keen­päin nau­rat­ti­kin, niin sa­non minä, et­tä nyt ker­ta­kaik­ki­aan lop­puu se vai­mon hem­mot­te­lu. Olen sen usein sa­no­nut ja sa­non taas, et­tä lah­ja­kort­ti tai ti­mant­ti­sor­mus on ai­na var­ma lah­ja. Ne ei mene lii­kaa tun­tei­siin.