Kello 0.30 astelen pimeällä pihalla haavi toisessa kädessä ja pimeä lamppu toisessa. Lasken haavin nojaamaan koivun puunrunkoa vasten siksi aikaa, kun käyn laittamassa lampun roikan pistokkeeseen.
Laskettuani haavin runkoa vasten tajuan, että siitä lähtee lentoon valtava perhonen. Hoksaan heti, että se on siniritariyökkönen, joka on tullut syömään banaania ja mansikkahilloa rungolta. Olin jo unohtanut koko syötin. Harmittaa kun perhonen häipyi. Ripustan valon loistamaan narulla riippuvan lakanan eteen houkuttelemaan yöperhosia.
Pian lakanaan lennähtääkin se ritariyökkönen. Sydän pampattaa, sillä en ole koskaan ennen sitä nähnyt, paitsi pikaisesti äsken pimeässä. Olen toivonut hartaasti, että näkisin sen joskus – ja siinä se nyt on.
Kohta paikalle lennähtää toinenkin samanlainen. Hapuilen puhelimen käteeni ja otan koko ajan kuvia lähestyessäni jättiperhosia, joiden siipiväli on melkein 10 senttimetriä. Hetken päästä toinen niistä lennähtää pimeyteen, mutta toinen jää paikalleen, kunnes alkaa pyöriä ympäriinsä ja lennähdellä pikku pyrähdyksiä maassa. Yritän houkutella sitä kädelleni ja onnistunkin. Kuvia otan tietysti jatkuvasti ja olen vähintäänkin yhtä sekaisin kuin perhonen.
Muutaman kerran kesän aikana olen valvonut valolla, kuvannut perhosia ja yrittänyt tunnistaa niitä. Ennen en ole osannut ajatella, kuinka paljon hienon värisiä tai kauniin pitsikuvion omaavia yöperhosia on olemassa. Mietin, miksi yöperhosillakin on värejä, vaikka ihmiset eivät niistä pääse pimeässä nauttimaan. Samantien tajuan, että eiväthän perhoset ole ihmisiä varten. Ehkä ne itse näkevät toistensa värit. Esimerkiksi isomittari, joka on kauniin vihreä, pystyy naamioitumaan päivällä hyvin ruohikkoon. Perhoset näkevät ultraviolettivaloa ja pystyvät suunnistamaan tuoksujen ja valon perusteella satojen metrien päästä kohteeseen. Ei voi muuta kuin ihmetellä Luojan luomistöitä. Yöperhosten myötä minulle on avautunut ihan uusi maailma luonnon monimuotoisuuteen.
Tänä kesänä olemme saaneet nauttia jopa vähän liiankin lämpimistä päivistä, mutta myös ihanan lämpimistä öistä. Jotenkin on tuntunut, että koronatalven kärsimysten jälkeen tämä kesä on ollut jotain niin hyvää, että sen loppuminen pelottaa. Päivisin en ole aina jaksanut tehdä muuta kuin lojua teltalla kuuntelemassa Kesäseuraradiota, enkä yleensä öisin varsinkaan ole jaksanut muuta kuin nukkua. Yöperhosharrastus on tuntunut kuitenkin niin mielenkiintoiselta, että olen oppinut menemään aikaisemmin illalla nukkumaan, että jaksan herätä yöllä hetkeksi perhoslakanaa tuijottamaan.
Toivon niin, että lämmintä kesää seuraisi lämmin syksy. Ja että saisin kesän lämmön ja kesäseuraradiotunnelman säilöttyä itseeni koko talveksi. Niin ettei korona-ahdistuskaan pääsisi tunkeutumaan sinne, ja jaksaisi luottaa Jumalan huolenpitoon talvellakin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys