Hanna-Maria Jurmu
En ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään sanontaa, että taivaassa on ikuiset Suviseurat. En ole tuntenut sillä tavalla, että Suviseuroissa oleminen, asioiden kokeminen tai henkilökohtainen uskominen olisi sellaista, että sitä olemista voisi millään tavalla verrata Jumalan taivaaseen. Vaikka ihminen pystyisi suvijuhlilla poistamaan hankalat tuntemukset kuumuudessa, pölyssä, jonottamisessa, paineessa tavata ihmisiä tai väenpaljoudessa, tuntuu kummalliselta, että sisimpään voi tulvahtaa taivaallinen olo. Tai tietysti se voi tulvahtaa, mutta ei se olo ole ikuisen taivaan tarjoama olo. Se on inhimillisen ihmisen luoma tunnekäsitys taivaasta.
Minä en ole yhtään kummempi ihminen Suviseuroissa. Samat henkilökohtaiset taakat raahaan siellä mukanani. Samat luonteen ja persoonan viat tulevat siellä esiin, ehkä jotkut piirteet vielä kärjistyneempinä kuin kotona ollessa. Samat ja erilaiset kiusaukset ja epäilykset hiipivät sisimpään. Pusken itseäni eteenpäin taivasmatkalla.
On ihana asia, jos joku elää hyvissä tuntemisissa Suviseuroissa. On ihana, kun pienet lapset rakastavat Suviseuroja ja odottavat heti edellisten Suviseurojen loputtua jo seuraavaa kesää. Lapset ovat arvokkainta. He ovat meidän esikuviamme. Heidän uskonsa on aito ja vilpitön.
Suviseuroissa perheiden leirien välillä ei ole äänieristeitä. Naapuri tai ohikulkija kuulee tarkoin, miten perheessä kasvatetaan lapsia ja miten lapsille puhutaan. Minulla jäi paha olo tämän kesän suviseurakokemuksista liittyen tapaan puhua lapsille, taivaan valtakunnan arvokkaimmille.
Jos perheessä on ajauduttu jostakin syystä puhumaan lapsille ”tiuskimalla ja räyhäämällä”, jonkun ulkopuolisen läheisen on syytä puuttua asiaan. Kukaan lapsi ei voi selvitä haavoitta, jos joutuu kuuntelemaan pitkin päivää rumaa ja kolkkoa puhetapaa. Se ei riitä, että lapselle puhuu välillä nätisti, jos hän joutuu muutoin tiuskivan puhetavan kohteeksi. Kun kuulin ja koin ulkopuolisena tällaista lasten kohtelua, ahdistuin itsekin. Tyttäremmekin oli ahdistunut ja murheellinen, kun hänen telttaansa kantautui kahdesta eri suunnasta tämänkaltaista lasten kohtelua. Hän mietti vakavana, voiko hänellekin käydä joskus noin, jos hän saa omia lapsia.
Minusta tällainen tapa puhua lapselle on kuin hätähuuto: tulkaa meidän perheemme avuksi, että huomaisimme, mihin olemme ajautuneet! Auttakaa meitä, että löydämme takaisin sen puhetavan pariin, jossa aloitimme nuorena perheenä!
Sydämeeni sattui, kun näin, miten naapurileirin pieni kiharatukkainen tyttö joutui kiiruhtamaan kiinni jo liikkeelle lähteneen muun perheen. Hänellä oli toinen kenkä jalassa, toinen vielä kädessä. En unohda sitä näkyä. Jumala, auta tuota perhettä! Anna pienten lapsuuteen tulla niin paljon hyviä kokemuksia, etteivät nuo ihmeelliset luomasi lapsukaiset traumatisoidu. Anna heidän lapsuutensa olla onnellinen! Anna heidän Suviseurojensa olla heille kaikista heikoista hetkistä huolimatta muistutus ihanasta taivaan kodista!
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys