Oli koti-il­ta. Puo­li­so­ni oli töis­sä. Syö­tin kak­so­sil­le il­ta­puu­roa. Se on vauh­di­kas toi­mi, kun eri­tyi­ses­ti toi­nen heis­tä kii­pe­ää ja kar­kaa ai­na­kin kym­me­nen ker­taa ruo­kai­lun ai­ka­na. Toi­nen ei ihan vie­lä osaa kii­ve­tä tuo­lis­ta pois, mut­ta hän­kin ot­taa sis­kos­ta mal­lia ja liik­kuu eloi­sas­ti: nou­see ja las­kee, nou­see ja las­kee.

Joku lap­sis­ta teki vie­lä etä­kou­lu­teh­tä­viä keit­ti­ön­pöy­dän ää­res­sä, ja sii­nä sa­mal­la au­toin hän­tä. Suo­raan sa­not­tu­na täs­sä il­las­sa oli hiu­kan häs­sä­kän tun­tua. Moni sa­noi ”äi­ti” yh­tä ai­kaa, ja tun­tui sil­tä, et­tä joka paik­kaan pi­täi­si eh­tiä yh­tä ai­kaa.

Oli puu­ron syöt­töä, pyl­lyn pyyh­ki­mis­tä, puut­tu­van yö­pai­dan et­si­mis­tä, ma­te­ma­tii­kan las­ku­jen oh­jaus­ta, ja vie­lä yk­si ky­se­li, mil­loin­han se ham­mas­kei­ju mah­taa muis­taa käy­dä, kun ham­mas on odot­ta­nut pilt­ti­pur­kis­sa ves­san pöy­däl­lä jo kuu­kau­den päi­vät. Tämä ham­mas­kei­ju ve­to­si ko­ro­na­kii­rei­siin ja lu­pai­li, et­tä aa­mul­la ko­lik­ko oli­si jo il­mes­ty­nyt – ja sa­mal­la yrit­ti pai­naa ky­sei­sen teh­tä­vän mie­leen­sä.

Sil­loin kuu­lin, kuin­ka mei­dän ala­kou­lui­käi­nen poi­ka ky­se­li olo­huo­nees­sa si­sa­ruk­sil­taan, et­tä mil­loin on seu­rat. Sit­ten hän tuli ai­van mi­nun vie­ree­ni is­tu­maan, ja hiu­kan kär­si­vä­nä vaa­ti mi­nul­ta: ”Äi­ti, tar­vit­sen seu­ro­ja! Tar­vit­sen seu­ro­ja! Mi­nul­la on sel­lai­nen tun­ne!” Jos tun­ti­sit tä­män lap­sen, tie­täi­sit, et­tä hän usein up­pou­tuu suu­rel­la ja jopa kiih­ke­äl­lä an­tau­muk­sel­la sii­hen, mitä hän mil­loin­kin on te­ke­mäs­sä.

Täl­lä het­kel­lä hän opis­ke­lee tie­to­ja eri ai­ka­kau­den so­ti­lais­ta, ja saan use­aan ot­tee­seen päi­vän ai­ka­na kuul­la asi­aa eri tais­te­lu­va­rus­teis­ta ja stra­te­gi­ois­ta. Tie­sit­kö muu­ten, et­tä tut­ki­jat epäi­le­vät, et­tä vii­kin­geil­lä ei oi­ke­as­ti ol­lut sar­via ky­pä­ris­sään? Se on kä­si­tys, joka on jää­nyt elä­mään sar­ja­ku­vis­sa ja po­pu­laa­ri­kult­tuu­ris­sa. It­se asi­as­sa sar­vel­li­sia ky­pä­riä oli eng­lan­ti­lai­sil­la, joi­ta vas­taan vii­kin­git jos­sain vai­hees­sa tais­te­li­vat. Tä­män ta­kia jos­ta­kin vii­kin­ki­tais­te­li­jan hau­das­ta on löy­ty­nyt myös sar­vel­li­nen ky­pä­rä.

Yh­tä in­ten­sii­vi­sel­lä ta­val­la tämä sama lap­si jos­kus kri­ti­soi seu­roi­hin läh­töä. Siel­lä on kuu­lem­ma tyl­sää, ei­kä hän ha­lu­ai­si läh­teä. Olem­me vä­lil­lä kes­kus­tel­leet sii­tä, mik­si käym­me seu­rois­sa ja ker­to­neet myös, mik­si py­säh­dym­me py­hä­päi­vä­nä. Jos­kus tyl­sis­ty­mi­nen ei ole lain­kaan pa­hit­teek­si. Kun me an­nam­me elä­mäs­säm­me ti­laa py­säh­ty­mi­sel­le ja eh­kä tyl­sis­ty­mi­sel­le­kin, on hel­pom­pi tul­la Ju­ma­lan sa­nan ää­reen ja an­taa sil­le ti­laa.

Eh­kä juu­ri tä­män ta­kia olin­kin niin yl­lät­ty­nyt, kun tämä ky­sei­nen lap­si tuli vaa­ti­maan seu­ro­ja. Tämä pyyn­tö kui­ten­kin py­säyt­ti it­se­ä­ni kai­ken häs­sä­kän kes­kel­lä. Sa­noin hä­nel­le, et­tä net­ti­seu­rat jär­jes­ty­vät sa­man tien. Lä­he­tin net­ti­seu­ra­lin­kin hä­nen kän­nyk­kään­sä ja ke­ho­tin, et­tä me­ni­si sän­kyyn kuun­te­le­maan. Nor­maa­lis­ti kän­nyk­kä jää yök­si keit­ti­ön saa­rek­keel­le, mut­ta täl­lä ker­taa tein poik­keuk­sen. Kun lo­pul­ta it­se sel­viy­dyin ylä­ker­taan lait­ta­maan pie­niä nuk­ku­maan, lop­pu­lau­lut oli­vat me­neil­lään. Pie­ni seu­ra­vie­ras tur­val­li­ses­ti nuk­kui.

Seu­raa­va­na aa­mu­na is­tut­tiin taas vie­rek­käin pöy­däs­sä syö­mäs­sä aa­mu­pa­laa, mut­ta täl­lä ker­taa vä­hä­e­lei­ses­ti. Vain minä, poi­ka ja toi­nen vau­vois­ta. Ky­se­lin pie­nel­tä po­jal­ta­ni, et­tä oli­ko hä­nel­lä jo­kin eri­tyi­nen huo­li tai mur­he, kun tuli pyy­tä­mään seu­ro­ja. Mi­nus­ta hä­nel­lä oli ol­lut il­lal­la kas­voil­laan hä­tään­ty­nyt il­me.

Hän vas­ta­si, et­tä ei ole mi­tään eri­tyis­tä, mut­ta hä­nel­le oli tul­lut vain sel­lai­nen epäi­lys, et­tä on­ko hän enää us­ko­mas­sa. Lap­sen vas­taus pu­hut­te­li. Lai­toin kä­den hä­nen ol­ka­pääl­leen ja ker­roin et­tä ai­na saa us­koa kaik­ki epäi­lyk­set­kin an­teek­si, Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Jo­ten­kin sii­nä het­kes­sä seu­ro­jen tär­keys tuli konk­reet­ti­ses­ti esil­le. Ju­ma­lan sa­nan tar­ve ei kat­so ikää. Voim­me tur­val­li­ses­ti kuun­nel­la ja us­koa.