Liisa Lilvanen-Pelkonen
Liisa Lilvanen-Pelkonen
Pari viikkoa sitten kävelin pellonreunaan. Pystyin sen jotenkuten tekemään, vaikka olinkin nyt yksin. Lähes neljätoista vuotta olin tehnyt sen Anna-koirani kanssa. Välillä se juoksi edellä innokkaana, välillä se tuli perässä ja pysähtyi nuuhkimaan sammalmättäät ja kivenkolot, välillä se taas erkani tarpeilleen metsikköön.
Nyt Annaa ei enää ole. Olo on tyhjä. Kun tulen kotiin, vaistomaisesti odotan, että koira tulee vastaan, heiluttaa iloisesti häntäänsä, kulkee jalkojen välistä edestakaisin, käy tökkäämässä kuonolla pupun häkkiä ja odottaa, että pääsee ulos. Nyt katse kääntyy jatkuvasti olohuoneeseen, missä Annan oma peti oli. Tai kun syön, katson viereiselle matolle ja meinaan alkaa juttelemaan sille, huomaan, että matto onkin tyhjä.
Aamuisin ja iltaisin kävimme aina yhdessä ruokkimassa lampaat. Kesällä Anna kulki lampaiden kanssa pihalla ja leikki niiden kanssa, juoksi ja hyppeli. Puput olivat sen kavereita, se työnsi aamuisin päänsä pupujen häkkiin, kunnes pari viikkoa ennen Annan kuolemaa viimeinenkin pupu lojui kuolleena häkissään. Kissan kanssa se nukkui samalla petillä ja oli aina kaikkien kaveri.
Anna oli uskollinen ystävä. Se kuunteli aina, kun juttelin sille tai kun itkin sen turkkiin, kun oli paha olla. Se oikein höristi korviaan ja katsoi kettuilmeellään niin, että itku muuttui iloksi. Jos sillä oli asiaa, se tuli tökkäämään kuonollaan lempeästi minua jalkaan. Koskaan se ei ottanut mitään pöydältä, vaikka olisi ylettynytkin, eikä kerjännyt ruokaa. Se oli luonteeltaan ihan täydellinen.
Anna opetti tyytyväisyyttä, oli minulle oma ’lapsi’, josta huolehtia ja jonka kanssa tehdä kaikki asiat kotona ollessa. Se unohti surut, unohti, jos joutui välillä olemaan pidempään yksin ja tyytyi osaansa valittamatta. Se hyväksyi jopa mieheni ensitapaamisella seitsemän vuotta sitten, eikä tullut mustasukkaiseksi.
Nyt kun Annaa ei enää ole, tuntuu kuin osa minusta olisi lähtenyt sen mukana. Mitään muuta kuollutta eläintäni en ole surrut näin paljon, että vähän väliä tulee pakahduttava kaipauksen itku, kun muistelen sitä. Anna oli muuten täydellinen ystävä, mutta yksi puute silläkin oli: se ei voinut saarnata syntejä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys