Lii­sa Lil­va­nen-Pel­ko­nen

Vii­kon­lop­pu­na oli Lem­pää­län Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen nais­ten­ret­ki Au­lan­gol­le. Se on luon­non­puis­to, jos­sa on pa­ti­koin­ti­reit­te­jä. En­sin mie­tin, et­tä läh­ti­sin­kö. Pääl­lim­mäi­se­nä tun­tee­na oli in­to pääs­tä kul­ke­maan luon­nos­sa. Sit­ten al­koi tul­la es­tei­tä. Mie­leen tuli edel­li­nen vas­taa­va pa­ti­koin­ti­reis­su, jos­sa men­tiin ylös alas sel­lais­ta vauh­tia, et­tä kor­vat te­ki­vät sto­pin eli tuli asen­to­hui­maus seu­raa­va­na aa­mu­na ja kes­ti lie­vä­nä use­am­man päi­vän. Tie­sin, et­tä tu­le­van ret­ken maas­to oli­si ta­sai­sem­paa, jo­ten ohi­tin es­teen. Seu­raa­vak­si ky­se­lin pa­ril­ta tu­tul­ta, ovat­ko läh­dös­sä, ja pet­ty­myk­sek­se­ni sain kuul­la, et­tä ei­vät läh­de mu­kaan.

Sil­ti il­moit­tau­duin. Ajat­te­lin, et­tä luon­nos­sa on mu­ka­va kul­kea vaik­ka sit­ten yk­sin­kin, jos ei satu ke­tään sel­lais­ta tut­tua ka­ve­rik­si, jon­ka kans­sa osai­si jo­tain ju­tel­la. Sil­ti läh­töä edel­li­se­nä il­ta­na aloin kuu­los­tel­la olo­a­ni, et­tä en kai vaan ole tu­los­sa ki­pe­äk­si. Mie­tin, et­tä ei kai vaan ole tu­los­sa sa­tei­nen il­ma, suh­teel­li­sen kyl­mää kui­ten­kin oli lu­vas­sa. Pi­täi­si­kö sit­ten­kin jää­dä pois ret­kel­tä.

Aa­mul­la kui­ten­kin aje­lin Au­lan­gol­le. Pe­ril­lä is­tuin jon­kin ai­kaa au­tos­sa ja yri­tin kat­sel­la, nä­kyy­kö tut­tu­ja. Vie­lä­kin oli vä­hän sel­lai­nen olo, et­tä ei eh­kä ke­tään niin hy­vää tut­tua tule, et­tä oli­si ka­ve­rik­si. Jär­jes­te­lin rep­puun vain vä­hän eväs­tä, et­tä ei tule lii­kaa pai­noa. Sa­mal­la hil­jai­ses­ti lä­he­tin Tai­vaan Isäl­le pyyn­nön, et­tä ret­ki me­ni­si hy­vin ja oli­si iloi­nen mie­li.

Reip­pai­na läh­dim­me rei­lun nel­jän­kym­me­nen nai­sen voi­min kul­ke­maan jär­veä ym­pä­ri. Jo­nos­sa ja vä­hän rin­nak­kain­kin. Huo­ma­sin ilok­se­ni vaih­ta­va­ni kuu­lu­mi­sia use­am­man­kin hen­ki­lön kans­sa. Sii­nä kul­kies­sa ai­na vä­lil­lä vaih­tui vie­rus­ka­ve­ri ja kaik­ki oli­vat iloi­sel­la mie­lel­lä.

Mi­nul­le on ai­na vai­ke­aa aloit­taa jut­tua ke­nen­kään kans­sa, mut­ta kun oli huo­maa­vai­sia mat­ka­lai­sia, jot­ka aloit­ti­vat, niin help­po­han jut­tuun oli sit­ten yh­tyä. Iso ryh­mä ha­jo­si vä­hi­tel­len pie­nem­mik­si jou­koik­si, ja mei­dän seu­ru­ees­sa kul­ki lo­pul­ta yh­dek­sän iha­naa nais­ta. Mat­ka tait­tui tur­han­kin no­pe­as­ti. Mat­ka­lais­ten huu­mo­ri oli vail­la ver­taa, meis­tä tuli tii­vis ryh­mä ja iloit­sim­me to­del­la tois­tem­me seu­ras­ta sekä kau­niis­ta jär­vi­mai­se­mis­ta.

Pa­ti­koin­nin jäl­keen pää­sim­me sau­naan ja ui­maan sekä syö­mään. Kai­ken sen jäl­keen saim­me kuun­nel­la alus­tus­ta eri­lai­sis­ta ajat­te­lu­mal­leis­ta nai­sen hy­vin­voin­nin tu­ke­na. Vä­lil­lä mie­les­sä kävi, et­tä mitä jos oli­sin jät­tä­nyt läh­te­mät­tä ret­kel­le. Mitä jos oli­sin kuun­nel­lut nii­tä kaik­kia es­tei­tä, joi­ta mie­leen tuli. Sil­loin oli­sin jää­nyt il­man kaik­kea sitä iha­nuut­ta ja hy­vyyt­tä, mitä Tai­vaan Isä oli mei­dän ruu­miil­le ja sie­lul­le jär­jes­tä­nyt mei­dän vir­kis­tyk­sek­si.

Ret­ken jäl­keen lai­toim­me kii­tok­sia ja sy­dä­miä toi­sil­lem­me iha­nas­ta päi­väs­tä. Ilon kyy­ne­let va­lui­vat mo­nes­ti il­lal­la ja vie­lä seu­raa­va­na päi­vä­nä­kin. Olen vie­lä­kin vä­hän yl­lät­ty­nyt sii­tä, mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä pys­tyin jut­te­le­maan niin mo­nen iha­nan ih­mi­sen kans­sa kai­ken­lais­ta sen päi­vän ai­ka­na. Tun­tuu jopa ai­ka has­sul­ta, et­tä jän­ni­tin niin pal­jon etu­kä­teen sitä, et­tä jos jou­dun ole­maan yk­sin.