Hy­vin nu­ku­tun yön jäl­keen alan vä­hi­tel­len he­räil­lä. Ta­ju­an päi­vän ole­van nou­sus­sa. Tu­lee mie­leen lau­lu: "Si­nua kii­tän, Ju­ma­la, taas nou­see aa­mun koi" (Sl 310:1). Uni kaik­ko­aa sil­mis­tä. Tun­tuu niin ou­don hil­jai­sel­ta ja rau­hal­li­sel­ta; il­lal­la myrs­ky rai­vo­tes­saan oli re­pi­nyt ja kat­ko­nut pui­ta ja pen­sai­ta ja hei­tel­lyt ta­va­rat pit­kin pi­ho­ja.

Avaan ver­ho­ja. Nyt ei lii­ku koi­vun leh­ti­kään. Kaik­ki on rau­hoit­tu­nut. Au­rin­ko on nous­sut ja al­kaa läm­mit­tää yhä va­los­tu­vaa mai­se­maa. Ihai­len vie­lä ke­säis­tä nä­ky­mää edes­sä­ni naut­tien luon­non kau­neu­des­ta. Tä­män kau­niin maan Ju­ma­la on an­ta­nut mei­dän asut­ta­vak­si, vil­jel­tä­väk­si ja var­jel­ta­vak­si.

"Hän säät ja il­mat sää­tää ja aal­lot tain­nut­taa" (VK 462:2). Vaih­te­le­vai­sia ovat ke­sän säät ol­leet. Näin se on elä­mäm­me­kin. Kaik­ki päi­vät ei­vät ole sa­man­lai­sia. On tyyn­tä ja rau­hai­saa, mut­ta on päi­viä, jol­loin pol­ku tun­tuu ole­van hu­kas­sa. Sil­loin on hyvä muis­taa, et­tä Ju­ma­la on lu­van­nut pi­tää omis­taan huol­ta. Mei­dän koko elä­mäm­me on Ju­ma­lan kä­des­sä. Hän meil­le po­lun osoit­taa. Hän myös kul­jet­taa yli myrs­kyis­ten päi­vien ja läpi lem­peit­ten leh­to­jen­kin.

Sii­nä aa­mun rau­has­sa, ik­ku­nas­ta kat­sel­les­sa tul­vi­vat aja­tuk­siin men­neet päi­vät. Mie­leen nou­se­vat syn­ty­mi­set, läh­te­mi­set, luo­pu­mi­set, koko elet­ty elä­mä. Aja­tuk­set pyö­ri­vät las­ten per­heis­sä. Mi­ten heil­lä on aa­mu al­ka­nut? Ovat­ko ter­vee­nä? Mi­ten jak­sa­vat? Siu­naa­vat aja­tuk­set lä­he­tän heil­le.

Ta­jun­nan kir­kas­tu­es­sa päi­vän teh­tä­vät al­ka­vat muis­tua mie­leen. Käyn hoi­ta­maan teh­tä­viä, joi­ta mo­nis­ta har­ras­tuk­sis­ta on vas­tuul­le­ni ker­ty­nyt. On mu­ka­va aloit­taa päi­vä, kun tie­tää, et­tä jo­kin teh­tä­vä odot­taa tai on­ko ker­ho, jos­sa saa vir­kis­tyä ys­tä­vien seu­ras­sa.