Ve­si­juok­su on ter­veel­lis­tä lii­kun­taa. Hy­vän lii­kun­nan ohes­sa ta­paa ui­ma­hal­lis­sa ai­na tut­tu­ja ja voi si­vu­men­nen vä­hän pu­hel­la ou­dom­pien­kin kans­sa.

Erääl­tä ker­ral­ta jäi eri­koi­sen läm­mit­tä­vä muis­to. Alun toi­sel­la vuo­del­la ole­van pik­ku­po­jan ole­mus osoit­ti val­ta­vaa luot­ta­mus­ta, kun hän te­pas­te­li suih­kus­sa äi­tin­sä lä­hei­syy­des­sä. Su­loi­nen lap­si taa­per­si äi­din kä­des­tä kiin­ni pi­tä­en sau­naan­kin. Ei hän epä­röi­nyt ei­kä vas­tus­tel­lut, vaik­ka oli en­sim­mäis­tä ker­taa mu­ka­na. Hä­nel­lä oli täy­si luot­ta­mus äi­din hoi­vaan ja äi­din oh­jauk­seen.

Olen mie­les­sä­ni muis­tel­lut tuo­ta su­lois­ta nä­kyä jo viik­ko­ja. Se joh­dat­ti mi­nut miet­ti­mään: Mi­ten me suh­tau­dum­me mei­tä oh­jai­le­vaan esi­val­taan? En­tä Raa­ma­tun ope­tuk­seen? Luo­tam­me­ko Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen? Raa­ma­tus­sa meil­le ker­ro­taan mo­nia esi­merk­ke­jä us­kon kuu­li­ai­suu­des­ta, joka pe­rus­tuu luot­ta­muk­seen.

Muis­tam­me, mi­ten Ab­ra­ham luot­ti Ju­ma­laan ja oli val­mis uh­raa­maan poi­kan­sa­kin, kun Ju­ma­la niin neu­voi te­ke­mään. Mut­ta Ju­ma­la ei sal­li­nut kui­ten­kaan pa­han ta­pah­tua. "Sil­lä Her­ra tei­dän Ju­ma­lan­ne ko­et­te­lee tei­tä, tie­tääk­sen­sä, ra­kas­tat­te­ko Her­raa tei­dän Ju­ma­laan­ne kai­kes­ta sy­dä­mes­tän­ne ja kai­kes­ta sie­lus­tan­ne" (5. Moos. 13:3). Ju­ma­laan luot­ti­vat ne nuo­ru­kai­set, jot­ka ku­nin­kaan mää­räys­tä uh­ma­ten kuun­te­li­vat oman­tun­non ään­tä ja jou­tui­vat lei­jo­nien luo­laan ja tu­li­seen pät­siin ja mui­hin ko­et­te­le­muk­siin. Nuo­ru­kai­set luot­ti­vat Ju­ma­lan tah­toon ja hei­dän kaut­tan­sa kir­kas­tet­tiin ku­nin­kaal­le sitä, et­tä he us­koi­vat Ju­ma­laan.

Mo­nes­ti olen elä­mäs­sä­ni miet­ti­nyt, mis­tä tie­tää, on­ko jo­kin asia it­sel­le hy­väk­si vai vie­kö se kau­em­mak­si Ju­ma­las­ta. Usein olen jou­tu­nut käy­mään pai­nia it­se­ni kans­sa. Sil­loin ovat luo­tet­ta­vat ys­tä­vät, saat­to­mie­het, ol­leet kal­li­sar­voi­sia. Heil­le saam­me luot­ta­vai­ses­ti pu­hua asi­ois­tam­me ja hei­dän kans­saan rat­koa on­gel­mi­am­me. Us­kol­li­sia ys­tä­viä saam­me pyy­tää Ju­ma­lal­ta.

Eri­koi­ses­ti sota-ai­ka opet­ti Suo­men kan­saa luot­ta­maan Ju­ma­laan. Ru­koil­tiin Ju­ma­lal­ta apua, kun näh­tiin, et­tä omat voi­mat ei­vät riit­tä­neet. Ju­ma­lal­ta saam­me nyt­kin pyy­tää luot­ta­vai­ses­ti apua omis­sa tais­te­luis­sam­me.

"Mes­ta­ri, kes­kel­lä saas­tu­van ajan suo mei­dän seu­ra­ta neu­vo­ja sa­nan, et­tem­me muut­tui­si maa­il­man mu­kaan, ei­kä sun lau­mas­tas ek­syi­si ku­kaan" (Sl 180:2).