Vie­tim­me vas­ti­kään Ou­lun Ete­läi­sen so­ta­or­po­yh­dis­tyk­sen 10-vuo­tis­juh­laa Ni­va­las­sa. Vii­me vii­kot ovat ku­lu­neet juh­lan jär­jes­te­lyis­sä. Toi­mies­sa­ni pit­kään Kaa­tu­neit­ten Omais­ten lii­tos­sa ja vii­mei­set kym­me­nen vuot­ta eri­koi­ses­ti so­ta­or­po­jen yh­dis­tyk­ses­sä olen saa­nut ja­kaa näi­den ys­tä­vie­ni elä­män­ta­ri­noi­ta. Hei­tä voi täy­sin ym­mär­tää vain sa­man koh­ta­lon ja sa­mat ko­ke­muk­set omis­ta­va lä­him­mäi­nen. So­ta­or­pous on ol­lut niin vai­kea asia, et­tä jopa sa­mas­sa työ­pai­kas­sa ole­vat ih­mi­set ei­vät ai­na ole tien­neet tois­ten­sa or­pou­des­ta. Asi­as­ta on vai­et­tu.

Vii­me vuo­si­na mo­net so­ta­or­vot ovat avau­tu­neet pu­hu­maan ja kir­joit­ta­maan ko­ke­muk­sis­taan. Pääl­lim­mäi­se­nä tu­lee esil­le useim­mi­ten isän ikä­vä. He ovat myös ryh­ty­neet aja­maan asi­oi­taan, ja työ on tuot­ta­nut tu­lok­sia. He ovat saa­neet val­ti­o­val­lan tun­nus­tuk­sen. Toi­voa so­pii, et­tä myös hei­dän toi­veen­sa kun­tou­tuk­ses­ta voi­tai­siin to­teut­taa.

Tal­vi­so­dan päät­ty­mis­päi­vä 13. maa­lis­kuu­ta tuo voi­mak­kaa­na mie­lee­ni nuo kan­sam­me ras­kaat ko­et­te­le­muk­set. Olin vii­si­vuo­ti­as so­dan al­ka­es­sa. Mie­lee­ni on jää­nyt tun­nel­ma isän so­taan­läh­tö­het­kes­tä. Lu­kies­sa­ni nyt myö­hem­min isän kir­jei­tä ”siel­tä jos­ta­kin” voin mel­kein elää sii­nä ajas­sa. Olen koon­nut van­hem­pie­ni kir­jeet kir­jak­si ”Rak­kaat siel­lä ko­to­na, kir­joi­tan teil­le jäl­leen”. Mei­dän isä pa­la­si luok­sem­me, mut­ta kaik­ki ei­vät pa­lan­neet.

Kan­sam­me tur­va­si hä­dän het­kel­lä Ju­ma­laan. Ru­kous oli voi­ma­na niin rin­ta­mal­la kuin ko­to­na­kin. Val­ti­on pää­mie­het jopa ra­di­os­sa ke­hot­ti­vat kaik­kia ru­koi­le­maan.

Mei­dän on syy­tä kiit­tää Ju­ma­laa, et­tä hän on joh­ta­nut kai­ken hy­vin, mei­dän on­nek­sem­me. Hän on an­ta­nut kan­sam­me pää­mie­hil­le vii­saut­ta. Hän on an­ta­nut puo­lus­tus­tah­toa ja voi­mia niin tais­te­luis­sa kuin ko­ti­rin­ta­mal­la­kin pai­ni­vil­le. Meil­lä on va­paa maa. Me olem­me saa­neet tääl­lä ko­koon­tua va­paas­ti isom­piin ja pie­nem­piin seu­roi­hin. Kai­kil­la kan­soil­la ei ole ol­lut ei­kä ole edel­leen­kään näin.

Ju­ma­la se on, joka joh­taa kan­so­jen his­to­ri­aa, ja hän joh­taa mei­dän jo­kai­sen yk­sit­täi­sen­kin ih­mi­sen pol­ku­ja – jos suos­tum­me hä­nen joh­da­tuk­seen­sa, voim­me teh­dä oi­kei­ta va­lin­to­ja.

”Suo, et­tä sa­nas kirk­kaa­na saa kes­kel­läm­me kai­kua ja kaut­ta su­ku­pol­vien suo soi­da ni­mes kii­tok­sen.” Näin lau­loi­vat juh­las­sa vir­ren 577 sa­noin so­ta­or­vot­kin, jot­ka ovat an­ta­neet kal­liin uh­rin isän­maam­me va­pau­den hy­väk­si.