Nykyään puhutaan paljon vanhusten yksinäisyydestä. Se on noussut ongelmaksi, jolle ei näytetä voivan mitään.
Useimmat vanhukset varmaan haluavat asua omassa kodissaan elämänsä loppuun asti. Isonkin perheen koti tyhjenee vähitellen, kun lapset lähtevät kukin vuorollaan koettelemaan omia siipiään. Löytyy koulupaikka tai työ, jonka mukana joutuu siirtymään kauaskin kotoa. Tämä on luonnollinen elämänkulku.
Vähitellen aikuiset lapset vieraantuvat lapsuudenkodista. Avioliiton solmiessaan nuoret perustavat oman perheen ja sitoutuvat toisiinsa. Ja kas – siinä mummu ja vaari, ja lopulta vain toinen heistä seisoo yksin autiolla pihamaalla tai katselee ikkunasta, miten tuuli vie lehdetkin puista.
Mikä neuvoksi? Tarvitaan harrastuksia. Niitä kannattaa etsiä jo aikaisemmassa vaiheessa, tarjontaa on runsaasti. Osallistumalla eri yhteisöjen ja yhdistysten toimintaan voi olla myös hyödyksi yhteisille asioille. Samalla säilyy oma virkeys ja toimintakyky.
Myös hyvät ystävät ovat tarpeen. Olen itse kokenut hyvin antoisaksi osallistua joka toinen viikko kokoontuvaan rauhanyhdistyksen varttuneiden kerhoon. Uskon, että sinne on mahdollista päästä hieman huonommassakin kunnossa. Jolla on fyysinen toimintakyky säilynyt, voi käyttää hyväksi myös monia kansalaisopiston ja kansanopiston jäjestämiä kerhoja ja kursseja. Kun joku vaan hoksaisi nykäistä mukaansa.
Itse olen saanut kasvaa kodissa, jossa asui kolme sukupolvea. Elämä maalaiskodissa oli varsin virikkeellistä. Lapset saivat olla mukana kaikessa työnteossa ja työympäristö oli pala kaunista luontoa.
Siellä kuuli linnun liverrykset ja ojat ja tienvarret pursusivat kukkia. Vaarin kanssa kalastettiin ja mummu perkasi saaliin. Mistä nyt olikaan tarkoitus kirjoittaa? Vanhusten yksinäisyydestä. Siitä ei silloin tiedetty mitään.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys